Rauta raukka säpsähtihe,
Säpsähtihe, säikähtihe,
Kun kuuli tulen sanomat,
Tulen tuimat maininnaiset.
Mutta kauniisti lohduttaa Ilmarinen:
Ellös olko milläskänä,
Tuli ei polta tuttuansa,
Herjaele heimoansa!
Kun tulet tulen tuville,
Valkean varustimille,
Siellä kasvat kaunihiksi,
Ylenet ylen ehoksi,
Miesten miekoiksi[29] hyviksi,
Naisten nauhan päättimiksi.[30]
Maallinen ymmärrys ei mielellään kasva järjen pyhän viisauden tulessa—se rukoilee pois »tuskista tulen punaisen»,—mutta Ilmarinen huomauttaa syystä, että paha kerrassaan voittaa, jos alempi järki saa kulkea omin tein:
Jos otan sinun tulesta,
Ehkä kasvat kauheaksi,
Kovin raivoksi rupeat,
Vielä veistät veljeäsi,
Lastuat emosi lasta.
Ymmärrys kuitenkin vannoo tuskan hetkenä, ettei se mitään pahaa aio tehdä. Ilmarinen tempaa raudan tulesta, asettaa sen alasimelle ja muovailee sitä. Nyt ei puutu muuta kuin viimeinen koetus, niin ymmärryksestä on tullut oivallinen järjen työkalu:
Viel' oli pikkuista vajalla,
Rauta raukka tarpehessa:
Eipä kiehu rauan kieli,
Ei sukeu suu teräksen,
Rauta ei kasva karkeaksi
Ilman veessä kastumatta.
Tunteen koetus! Logiikka on upotettava tunteiden ja intohimojen kasteveteen. Ja Ilmarinen ymmärtää, että kastevesi on oleva makeata ja hyvää (9: 207-230). Mutta kuinka käy? Mehiläinen, jolta hän hunajata pyytää, pettää hänen toiveensa:
Lenteä hyrähtelevi,
Viskoi Hiien hirmuloita,
Kantoi käärmehen kähyjä,
Maon mustia mujuja,
Kusiaisen kutkelmoita,
Sammakon salavihoja,
Teräksen tekomujuihin,
Rauan karkaisuvetehen.
Tunteet eivät olleetkaan kauniita! Kun alempi ymmärrys joutuu eläimellisten himojen ja halujen pyörteeseen, sammuu sen lainavalo ja koko sen voima valuu tunteisiin. Kun Ilmarinen kastoi raudan kirottuun veteen,