Tätä aito suomalaista tasapainoa kasvattaa jälleensyntymisusko. Sen suuri siveellinen vaikutus on siinä, että se kokonaan muuttaa käsityksemme kärsimyksestä ja pahasta.
Koska täällä käymme koulua ja elämä on suuri opettajamme, ei kärsimys olekaan mikään ehdoton paha. Kärsimys on luonnon vastaus meidän erehdyksiimme. Ei Jumala meille mitään kärsimyksiä lähetä, ei elämä meitä kärsimyksillä ahdista. Mutta kun me emme ymmärrä käyttää järkeämme, kun emme kuuntele sydämemme ja omantuntomme ääntä, vaan annamme vallan eläimellisille vaistoillemme, silloin kutsumme esiin kärsimyksen ja tuskan jumalattaret inhimillisen olemuksemme syvyyksistä. »Eteen tehty kiertää». Me itse itseämme rankaisemme, ja elämä meitä opastaa ja kasvattaa. »Vahingosta viisaaksi tullaan». Kärsimys on vain näennäinen paha—aistillinen paha, ei henkinen. Kärsimyksellä on puhdistava voima, herättävä voima, nostava voima, jollei ihminen toivotonna heittäydy sen tallattavaksi.
Paha ei ole se mitä kärsimme, vaan paha on se mitä teemme. Kärsimys on pahan sovittamista, mutta paha on se itsekäs tekomme, joka kärsimystä maailmaan tuo. Tämä on suomalaista viisautta.
16.
TUONELAN TUVILLA.
Mitä vanhojen suomalaisten viisaus on sanonut kuolemasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä? Materialistejä he eivät olleet, sen kaikki tutkijat myöntävät, käsitystä heillä oli elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen, mutta heidän kuvauksensa tuonelasta ovat synkkiä ja harmaita. Matti Varonen sanoo väitöskirjassaan: »Usko ihmishengen kuolemattomuudesta ja elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen samanlaisena kuin se on ollut täällä maan päällä, tavataan kaikkien maailman kansojen pakanuususkonnon enimmän yhtäpitävänä kohtana, ja siitä johtunut luulo vainajain henkien liikkumisesta täällä maan päällä, sekä niiden kunnioittaminen on pakanuususkonnon perusoppeja, jotka ovat kansoihin varsin syvälle juurtuneet ja niin lujassa pysyneet, että vielä kristinopin levittyäkin tapaamme näitä hämäriä käsitteitä siihen sekottuneina».[36] Kaarle Krohn sanoo teoksessaan »Suomalaisten runojen uskonto»: »Castrén on huomauttanut suomalaisissa runoissa ilmenevän kaksinaisen käsityksen vainajain olinpaikasta. Toisen mukaan ne viettivät varjoelämäänsä haudoissaan, toisen mukaan ne kaikki kokoontuivat määrättyyn maanalaiseen paikkaan, jota nimitettiin Tuonelaksi eli Manalaksi. Kumpaisessakin tapauksessa Castrén arvelee niiden olleen riippuvaisia erikoisesta jumaluusolennosta. Hautojen ja niiden asukkaiden valtias oli nimeltään Kalma, mutta Tuonelan eli Manalan hallitsijoita kutsuttiin nimillä Tuoni ja Mana.»[37]
Itse asiassa meidän ei tarvitse kirjottaa mitään uutta tutkielmaa muinaissuomalaisten kuolemattomuususkosta ja heidän käsityksestään vainajain elämästä,—sen tutkimuksen tiedemiehemme jo ovat suorittaneet, ja hyvällä syyllä saatamme suosittaa lukijoillemme edellämainittuja teoksia. Meidän tehtäväksemme jää vain muutamalla sanalla osottaa, mikä totuus piilee noiden vanhojen käsitysten takana, jotka tiedemiesten mielestä ovat niin tuiki taikauskoisia. Tieteelliset tutkijat näet asettuvat aivan kielteiselle kannalle: kaikki »kummitusjutut» saavat alkunsa taikauskoisesta tietämättömyydestä ja kristillisen sivistyksen valo »karkottaa vainajain sielut maan päältä». Vainajain palvominen, joka on yleinen vanhoilla kansoilla, johtuu siitä, etteivät tunne totista Jumalaa.
Meidän tulee siis asettua muinaisten tietäjien kannalle ja katsella kuolemanasioita heidän silmillään. Tämän osaamme tehdä, jos annamme teosofisen maailmankatsomuksen lyhyesti kertoa meille, mitä aikain viisaus perustuen lukemattomain tutkijain yliaistillisiin kokemuksiin ja tutkimuksiin opettaa ihmisen haudantakaisesta elämästä.[38]
Tämä elämä, jonka ihminen viettää henkimaailmassa kahden fyysillisen ruumistuman välillä, jakautuu luonnonmukaisesti kolmeen jaksoon eli periodiin. Ensimäinen on sieluntuskien periodi, jossa ihminen oppii tuntemaan oman pahuutensa, mikäli sitä hänessä on ilmennyt äsken päättyneen elämänsä aikana: hänen muistonsa elävöityvät, hän kohtaa tai on kohtaavinaan niitä ihmisiä, joille hän on kärsimyksiä aiheuttanut, ja hän tuntee nyt itsessään heidän kärsimyksensä, ymmärtää ja katuu; häntä neuvotaan, opetetaan ja ohjataan oikealle tielle; tätä tilaa eli maailmaa kutsutaan tuonelaksi, kaamalookaksi (»himola»), kiirastuleksi, joka puhdistaa, astralimaailmaksi y.m. Toinen jakso on ylevän ilon ja autuuden taivaallinen periodi, jossa ihminen jatkaa maallista elämäänsä siinä määrin, missä tämä oli onnellinen, kaunis ja viaton; hän ikäänkuin kuolee pois tuonelasta ja syntyy uudestaan maailmaan, jossa ei ole kärsimystä eikä pahaa; hänen ihanimmat unelmansa toteutuvat: mitä tahansa hän on onnesta kuvitellut, se nyt elävänä nousee hänen eteensä; kaikki rakastamansa ihmiset ja elävät olennot häntä ympäröivät; tätä tilaa eli maailmaa kutsutaan taivaaksi, deevakhaaniksi (»jumalien maaksi»), paratiisiksi, älymaailmaksi y.m. Kolmas periodi on valmistautumista uutta maallista elämää varten: onnensa ja kiitollisuutensa huipulla ihminen alkaa ajatella uutta ruumistusta, jossa taas olisi tilaisuudessa kokemaan ja oppimaan, hankkimaan uusia hyveitä ja kykyjä ja koettelemaan vastahankituita; hän heittäytyy oman henkensä helmaan ja syleily on niin valtava, että vanha personallisuus häipyy unholaan, haihtuu; kun sitten »laskeutuminen aineeseen» jälleen tapahtuu ja kun sopivat vanhemmat on löydetty, alkaa uusi personallinen minä vähitellen muodostua, ja uusi ihmislapsi syntyy fyysilliseen maailmaan.
Nyt on huomattava, että tämän maailman ja tuonelan rajalla on olemassa välitila, eetterinen, puoliaineellinen, jonka läpi normaalivainaja kulkee tajuttomana ja joka erottaa hänet fyysillisestä maailmasta, kun hän kerran tuonelaan on joutunut. Mutta jos vainaja syystä tai toisesta tuntee vetäymystä maalliseen elämään, saattaa hän jäädä tähän puoliaineelliseen välitilaan tai palata siihen ajoittain tuonelasta. Kummassakin tapauksessa hän silloin joutuu kosketukseen fyysillisen maailman kanssa ja voi seurustella elävien kanssa joko kummittelemalla tai mediumein välityksellä.