Näemme siis, että kun Kalevalaa ymmärryksellä luemme, puhuu se meille selvästi kuolemanjälkeisestä elämästä. Tuonelassakäynti-runossa se vielä todistaa meille seikkaperäisesti tuntevansa sitä puoliaineellista välitilaa, joka erottaa tuonelan fyysillisestä maailmasta. Kun näet Väinämöinen pyytää Tuonen tyttiä tuomaan venettä, että hän »pääsisi yli salmen», kieltäytyy tyttö, koska Väinämöinen ei ole kuollut:
»Vene täältä tuotanehe,
Kuni syy sanottanehe,
Mi sinun Manalle saattoi
Ilman tau'in tappamatta,
Ottamatta oivan surman,
Muun surman musertamatta.»
Väinämöinen koettaa ensin salata syyn ja väittää tytön ahdistamana, että
Tuoni—rauta—vesi—tuli on hänet manalle saattanut. Mutta »lyhykäinen
Tuonen tytti, matala Manalan neiti» vastaa joka kerran ilkkuvan
moittivasti:
»Jopa keksin kielastajan!
Kunp' on Tuoni tänne toisi,
Mana mailta siirteleisi,
Tuoni toisi tullessansa,
Manalainen matkassansa,
Tuonen hattu hartioilla,
Manan kintahat käessä…
Kun rauta Manalle saisi,
Teräs toisi Tuonelahan,
Verin vaattehet valuisi,
Hurmehin hurahteleisi…
Jos vesi Manalle saisi,
Aalto toisi Tuonelahan,
Vesin vaattehet valuisi,
Helmasi herahteleisi…
Jos tuli Manalle toisi,
Valkeainen Tuonelahan,
Oisi kutrit kärventynnä,
Partaki pahoin palanut.»
Tuonen tytin sanat kuvaavat realistisen tarkasti sitä tosiseikkaa, että eetterisessä välitilassa näkyy ihmisen haahmosta, mikä hänet on kuolemaan saattanut. Hän on puettuna puoliaineelliseen eetterihaamuun, jonka ulkomuoto on fyysillisen ruumiin näköinen. Sentähden vainajatkin, ilmestyessään kuolinhetkellään tai myöhemmin jollekulle omaiselleen tai muuten herkälle henkilölle, ovat samannäköisiä kuollessaan: hukkuneista valuu vesi, murhattujen haavasta virtaa veri, taudin tappamat ovat laihat ja kalpeat.
Väinämöinen on vain tyyppi tietäjästä, joka kuolleitten valtakunnassa kulkee. Hän ei suinkaan ollut ainoa laatuaan, kuten Tuonen tytin loppumoitteesta näkyykin:
»…Parempi sinun olisi
Palata omille maille;
Äijä on tänne tullehia,
Ei paljo palannehia.»
Väinämöinen kuului niihin ihmisten paljouteen nähden harvoihin valittuihin, jotka elävinä käyvät tuonelassa ja sieltä itsetietoisina palaavat, mutta näitä harvoja on monenlaisia, alimmista poppamiehistä ja mediumeista—kuten nykyään sanomme—ylimpiin tietäjiin ja viisaihin saakka. Kaarle Krohn sanoo ennenmainitussa teoksessaan aivan oikein—vaikkei hän sanoillaan kuvaakaan korkeimmanlaatuista tietäjää: »Usko noitaan välittäjänä ei ole mitään pohjoisille kansoille omituista, vaan aivan yleistä miltei kaikkien maapallon asukkaitten alkuperäisissä uskonnoissa. Yhteyden aikaansaaminen henkimaailman kanssa, jotta ahdinkotilassa tiedettäisiin, ketä henkiolennoista ja millä uhrilla oli lepytettävä tai suostutettava, oli noidan varsinainen tehtävä. Kun tavallisen ihmisen sielu ainoasti unessa tai tilapäisessä horrostilassa voi tuntea ruumiillisten aistimusten rajoista irtaantuvansa, piti noidalla olla kyky keinotekoisesti milloin hyvänsä kiihottautua hurmostilaan, jolloin tajuttomasta ruumiista lähtenyt sielu saattoi vapaasti henkien piirissä liikkua ja seurustella.»[40]
Ja jos kysymme syytä, minkätähden vanhojen kansojen tietäjät yleensä kuvasivat haudantakaista elämää synkäksi ja sisällöttömäksi, voimme senkin ymmärtää, kun muistamme, että joukkojen älyperäinen sieluelämä kasvaa ihmiskunnan kehityksen mukana ja että ennen muinoin harjotettiin noituutta pahassa merkityksessä paljon enemmän kuin nykyään. Taivastila näet muuttuu sisältörikkaammaksi, värikkäämmäksi ja pitemmäksi, kuta enemmän ihmisen sisäinen, älyllinen ja henkinen sieluelämä kehittyy ja kasvaa: nykyisten sivistyskansojen taivaat ovat sentähden paljon mieltäkiinnittävämpiä kuin luonnonkansojen. Noituus ja pahuus—kuten paha omatunto nytkin—synnyttää taas harjottajissaan kuolemanpelkoa, koska kuolema on tilinteon päivä, ja sentähden monet ennen (ja jotkut vielä nytkin) koettivat erilaisilla loitsu- y.m. keinoilla edes pitentää sitä puoliaineellista välitilaa, joka kaikessa harmaudessaan kuitenkin tuntui olevan lähempänä rakasta fyysillistä elämää kuin tuonelan kauhut. Verrattain suurissa joukoisssa luonnonkansojen vainajat jäivät ikäänkuin riippumaan taivaan ja maan välille, tarrautuen kaikella voimallaan kiinni siihen puoliaineelliseen haahmoon, joka, vaikka se oli fyysillisen ruumiin näköinen ollen itsekin hienointa fyysillistä ainetta, oli käyttövälineeksi kelpaamaton ja vangitsi sielun elottomaan ja harmaaseen toimettomuuteen. Tietysti he ajan kuluttua olivat pakotetut siitä luopumaan ja heittäytymään sen tajuttomuuden turviin, jonka takana odotti tuonelatilan pelottava kosto maallisen elämän pahuudesta, mutta luonnollista on, että alemmanlaatuiset välittäjät ja noidat—joita tietysti aina oli enemmistössä—eivät muuta nähneet haudantakaisesta elämästä kuin että se oli joko tuota varjoelämää Kalman valtakunnassa tai kärsimystilaa Tuonen mailla. Ja vaikka jaloimmat tietäjät Väinämöisen tavalla tunsivat taivaselämän eli Antero Vipusen suuremmat salaisuudet, oli luonnollista, etteivät he kehittymättömälle rahvaalle saattaneet siitä paljoakaan muuta kertoa, kuin että se oli onnellista unta ja lepoa niille, jotka maan päällä hyvin olivat eläneet. Niinkuin sananlaskutkin sanovat:
Hyvä hyvästi elää, kaunis kuolla kunnialla.
Kuollut se on nukkunut.
Se ihminen on kuollessaan, kuin on eläissäänkin.
Tallella lapsi taivaassa.
Kuolee missä kuolee: yksi mitta taivaaseen.
Päässyt kuollut vuorostansa.
Rauha eläville, lepo kuolleille.