17.
VÄINÄMÖISEN SOITTO.
Musikaalisesti kauneimpia, lennokkaimpia, mahtavimpia kohtia Kalevalassa on Väinämöisen soiton kuvaus 41 runossa ja sen toisinto 44 runon säkeissä 231-334. Siinä niin selvästi astuu näkyviin muinaisen Suomen kansan syvä kunnioitus luontoa kohtaan. Luonto ei ole sille kuollut eikä vieras. »Elottomatkin» kappaleet ovat täynnä tajuntaa ja tunnetta ja yhtä läheisiä ihmiselle kuin elävät olennot. Ihminen onkin vain rengas suuressa luomisen ketjussa, veli ja vertainen luonnon kaikkien olioiden kanssa. Vaikka Kalevalassa yhtä mittaa tapaa esimerkkejä tästä muinaisuomalaisten »luontoa elävöittävästä ja personoivasta» katsantokannasta, on tämä katsantokanta aivankuin kokonaisuudessaan esitettynä Väinämöisen soiton kuvauksessa. Väinämöinen lumoo soitollaan koko luonnon ja kaikki elävät olennot, ja vaikka F.A. Hästesko pitäessään kohtausta »leikillisen ja vapaan mielikuvituksen luomana»[41] sanoillaan toisikin ilmi yleisen mielipiteen, on tällä kuvauksella mitä ylevin siveellinen ja totuudenmukainen sisältö sille, joka ymmärryksellä osaa sitä lukea. Itse asiassa se avaa meille vielä uusia näköaloja sen henkisen taustan yli, josta kalevalaisten tietäjäin totuudenetsintä niin elävänä erittyy.
Väinämöinen esiintyy tässä soittaessaan suurena ja täydellisenä tietäjänä. Häntä ei voi enää pitää tavallisena totuudenetsijänä, huimaavan korkealle hän kohoo yli muun ihmiskunnan, josta ei yksikään yksilö kykene koskettelemaan hänen kanteleensa kieliä (40: 259-332). Julius Krohn sanoo tästä Väinämöisen etevämmyydestä: »Yksityiset onnenpyyntönsä on hän jättänyt; hän on pyhittänyt koko elämänsä, kaikki ajatuksensa ja tunteensa isänmaalle» (eli »yhteiselle asialle», kuten Rafael Engelberg huomauttaa[42]). Hän—Väinämöinen—on miltei saavuttanut inhimillisen täydellisyyden, hän on kansansa esikoinen ja ikäänkuin isä, kuten runossakin mainitaan:
… Tehessä isän iloa,
Soitellessa Väinämöisen.
Hänen suhteestaan luontoon ja luonnon suhtautumisesta häneen soittoa kuunnellessaan näkyy siis, millä tavalla suomalaiset tietäjät käsittivät—miten he kokemuksesta tiesivät, että ihanneihmisen ja muun maailman suhde toisiinsa oli. Saamme siis kuvauksesta semmoisenaan suurenmoisen opetuksen. Yli-ihmisen mahtavin ominaisuus on hänen miltei rajaton valtansa luonnon yli. Ei hän ole sitä väkivallalla eikä pelottavilla keinoilla saavuttanut, vaan rakkaudellaan, kauneuden ja totuuden voimalla on hän vallottanut luonnon sydämen ja voittanut sen myötätunnon. Elolliset ja elottomat kappaleet ihastuvat häneen, kuuntelevat häntä ja tottelevat sulasta riemusta. Luonto, jonka tajunta ennen oli ihmistajunnalle saavuttamaton, on nyt muuttunut suureksi ihmiseksi, jonka sydän sykkii ilosta ja palvelemishalusta. Rajattomalla luottamuksella se kääntyy tietäjän puoleen, salaamatta enää rakkauttaan ja ihastustaan, jota se oikeastaan aina povessaan on tuntenut ihmistä kohtaan.
Tarkastakaamme tätä yksityiskohtaisemmin. Runo kertoo ensinnäkin, kuinka eläimet kaikki kokoontuvat kuuntelemaan Väinämöisen soittoa:
… Ei ollut sitä metsässä
Jalan neljän juoksevata,
Koivin koikkelehtavata,
Ku ei tullut kuulemahan,
Iloa imehtimähän…
Mi oli ilman lintujaki,
Kahen siiven sirkovia,
Ne tulivat tuiskutellen,
Kiiätellen kiirehtivät
Kunnioa kuulemahan,
Iloa imehtimähän…
Ei sitä oloista ollut,
Ei ollut ve'essäkänä,
Evän kuuen kulkevata,
Kalaparvea parasta,
Ku ei tullut kuulemahan,
Iloa imehtimähän.
Ja runo mainitsee nimenomaan kaikkinaisia villitilassa olevia eläimiä: oravat, kärpät, hirvet, ilvekset, sudet, karhut, kokot, haukat, allit, joutsenet, peipposet, sirkut, leivot, hauit, lohet, siikaset, säret, ahvenet, mujeet. Kaikki tottelivat tietäjän kutsua, kaikkien sydän ilosta ailahti.
Eikö siinä ole annettu merkillinen viittaus ihmisille? »Katsokaa», sanoo vanha suomalainen viisaus, »muutamia eläinlajia olette te ihmiset kesyttäneet ja tehneet niistä itsellenne ystäviä ja palvelijoita, mutta metsä on täynnä, ilma ja vesi ovat täynnä eläviä olentoja, joita vastaan taistelette tai joita pakotatte itseänne palvelemaan! Kuinka kaukana vielä olette päämäärästä! Täydellinen ihminen, tietäjä, ei ole sotajalalla yhdenkään eläimen kanssa, kaikkia hän rakastaa ja kaikki häntä rakastavat. Niin teidänkin tulee oppia kaikkia eläimiä kesyttämään, ennenkuin täydellisyyden saavutatte.» Ja todella tuntuu, niinkuin toinen viisas tietäjä, kristitty Paavali, olisi tarkottanut samaa ja viitannut samaan tulevaisuuteen kirjottaessaan nuo tunnetut sanansa: »Sillä hartaasti ikävöiden odottaa luomakunta Jumalan lasten (poikain) ilmestymistä. Sillä luomakunta on alistettu katoavaisuuden alle—ei omasta tahdostaan, vaan sen tahdosta, joka sen alisti, toivon varaan, koska itse luomakuntakin tulee vapautettavaksi turmeltumuksen orjuudesta Jumalan lasten (poikain) kirkkauden vapauteen. Sillä me tiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on ahdistuksessa aina tähän asti.[43]»