Eikä tämmöinen tulevaisuuden kuvaus, jommoisen Kalevala ja raamattu antavat,[44] ole tuulesta temmattu. Jos vähänkään saamme luottaa ihaniin keskiaikaisiin legendoihin ja matkustajain kertomuksiin itäisiltä mailta, on todellisuus monta kertaa vastannut pyhien kirjojen kuvauksia. Indiassa on tapana sanoa: kun pyhä joogi istuu mietiskelyssään, ei yksikään eläin häntä pelkää; vapaasti taivaan linnut häntä lähentelevät; metsän pedotkin tuntevat vetäymystä hänen läheisyyteensä; tiikerit ja käärmeet ryömivät hänen jalkainsa juureen ja kylpevät siinä rakkauden paisteessa, joka säteilee hänen olemuksestaan.

Ja miksi kutsuisimme legendoja vain lapsellisen mielikuvituksen tuotteiksi? Piileehän niissä aina todellisuudesta tuotu ydin, jonka ympärille ovat kutoutuneet, ja usein niihin on kätketty enemmän totuutta kuin n.k. historialliseen kuvaukseen. Ken ei tuntisi keskiajan pyhimystaruja esim. Fransiskus Assisilaisesta? Mainitkaamme niistä pari, jotka osottavat, mikä suloinen valta hänellä oli eläinten yli. Kerran hänen saarnatessaan kedolla lukuisalle ihmisjoukolle, tuli pääskysparvi lentäen ja viserrellen ja piti niin kovaa ääntä, että Fransiskuksen sanat hukkuivat kuulijoilta. Tämän huomattuaan Fransiskus rauhallisesti kääntyi lintujen puoleen ja sanoi: »rakkaat sisareni pääskyset, vaietkaa nyt ja olkaa hiljaa sen aikaa kun minä puhun ja selitän; kuunnelkaa tekin!» Heti pääskysparvi vaikeni ja leijaili hiljaa ihmisjoukon yläpuolella, eikä yksikään niistä lentänyt pois, ennenkuin Fransiskus oli saarnansa lopettanut.

Toinen kertomus on sudesta. Kerran tullessaan muutamaan syrjäkylään Fransiskus kuuli kerrottavan suuresta, peljättävästä sudesta, joka teki hirmuisia tuhoja kylälle, vaatien harva se ilta ateriakseen lampaan, kanan tai muun elävän. Fransiskus meni illalla kylän ulkopuolelle sutta odottamaan. Suuri harmaa susi tuli, nälkäisenä ja julmana, mutta pelkäämättä eläinten suuri ystävä häntä lähestyi, puhutteli ja tarjosi kättä. Ja susi antoi käpälänsä ja nyökkäsi päätänsä ymmärtävästi, kun Fransiskus lempeästi nuhdellen sanoi: »veli susi, miksikä näin olet valinnut köyhäin ihmisten asuinsijan ruokapaikaksesi ja miksikä hätyytät heidän kotieläimiään? Ei se ole oikein tehty, ei sinun niin pidä menetellä. Lupaa nyt minulle, että jätät kylän rauhaan.» Ja legenda kertoo, että susi lupasi, ja että kylä jäi rauhaan…

Mutta Kalevala ei kerro yksistään eläimistä, että he ihastuivat
Väinämöisen soittoon. Myöskin kasvikunta otti osaa yhteiseen iloon:

… Petäjät piti iloa,
Kannot hyppi kankahilla.

Ja ikäänkuin samalla osottaakseen, ettei Väinämöisen soitto ollut mikään erikoinen sattuma eli satunnainen tapaus, vaan läpinäkyvänä lankana hänen silloisessa elämässään, Kalevala edelleen kertoo:

Kun hän kulki kuusikossa,
Vaelti petäjikössä,
Kuusoset kumartelihe,
Männyt mäellä kääntelihe,
Käpöset keolle vieri,
Havut juurelle hajosi.
Kun hän liikahti lehossa,
Tahi astahti aholla,
Lehot leikkiä pitivät,
Ahot ainoista iloa,
Kukat kulkivat kutuhun,
Vesat nuoret notkahteli.

Kasvikuntakin esitetään siis elävänä, tajuisena maailmana, joka osaa tuntea ja rakastaa, iloita ja surra. Ja vaikka me ihmiset yleensä vähän tunnemme kasvimaailman sieluelämää, vaikka monet meistä ovat valmiit nauramaan paljaalle otaksumalle, että kukat ja puut olisivat—omalla alkuperäisellä tavallaan—sielullisia olentoja, niin kysykäämmepä niiden ajatusta, jotka paljon ovat tekemisissä kasvien kanssa, puutarhurein, kukkien kasvattajain, huonekasvien hoitajain j.n.e., ja varmasti saamme kuulla, että eri puut ja eri kukat ovat eriluontoisia, että kasvit saattavat olla hyvällä ja pahalla tuulella, että varsin hyvin tuntevat, rakastetaanko niitä vaiko ei j.n.e. Miksikä ihminen on kiintynyt synnyinseutuunsa, miksi hän ikävöi siihen takaisin? Suomalaisessa luonteessa varsinkin elää syvällä kalvava koti-ikävä. Kun suomalainen on vieraalla maalla, kummittelee hänen mielessään kotoinen luonto, sen kuuset ja koivut, sen kummut ja kukkulat, sen järvet ja joet. »Oma maa mansikka, muu maa mustikka.» Tai niinkuin Kalevalassa sanotaan (7: 285-288):

Parempi omalla maalla
Vetonenki virsun alta,
Kuin on maalla vierahalla
Kultamaljasta metonen.

Mistä tämä johtuu? Siitäkö yksin, että lapsuuden vaikutelmat ovat voimakkaimmat? Ei siitä yksin. Lapsuuden vaikutelmat ovat voimakkaat, sillä sydän on puhdas ja ympäristölle altis, mutta rakkaus ei ole yksin ihmisen puolella: luontokin lasta rakastaa. Meidän kiintymyksemme synnyinseutuun riippuu yhtä paljon sen seudun rakkaudesta meihin kuin meidän rakkaudestamme siihen. Tunteet ovat molemminpuolisia, ja meillä suomalaisilla on synnynnäinen taipumus ymmärtää luontoa. Omassa rakkausluonnossamme on jotakin mykkää, sanoin selittämätöntä, joka vastaa puiden ja kasvien äänettömiä tunteita.