Aikain viisauden kannalta kasvikunta ei olekaan mikään tajuton organismi, vaan ikäänkuin suuri oppiluokka tajunnan kehitysjärjestelmässä. Luonnon valtakunnat kivikunnasta ylöspäin ovat mahtavia portaita, joita elävä tajunta hitaasti nousee ihmiseksi yletäkseen. Vasta ihmisen muodossa tajunta yksilöityy. Sitä ennen se ilmenee laji- eli joukkotajuntana, tavotellen korkeimmissa eläimissä personallista yksilöllisyyttä. Salatieteen kannalta on täten kieltämätön tosiseikka, että luonto on täynnä sielua ja tunnetta. Kun ajattelematon poika kulkee keppi kädessä piiskaten ruohoa ja kukkia, tallaten allensa mitä eteen sattuu, silloin luonto kärsii mykkää tuskaansa. Mutta kun elonleikkaaja syksyllä niittää tuleentuneen viljan, silloin vainiot ilosta vavahtavat. Onhan ihminen kutsuttu ottamaan osaa luonnon suureen kasvatustyöhön. Mutta huonosti hän velvollisuutensa täyttää, jos hän sitä julmasti tai kylmästi tai välinpitämättömästi kohtelee. Ottakoon Kalevalasta oppia jokainen suomalainen, minkälaiseen ihanaan suhteeseen hyvä ja hellä ihminen voi joutua rakastavaan, vaikka mykkään luontoon.

Eikä Kalevala syvässä luonnontuntemuksessaan pysähdy n.k. elolliseen luontoon: elotonkin on sille tajuinen ja tunteva, sekin iloitsee Väinämöisen, tietäjä-ihmisen mahtavasta soitosta. Kun hän ulkona soitti, niin

Vuoret loukkui, paaet paukkui,
Kaikki kalliot tärähti,
Kivet laikkui lainehilla,
Somerot vesillä souti.

Ja

Kun hän soitteli kotona,
Huonehessa honkaisessa,
Niin katot kajahtelivat,
Permannot pemahtelivat,
Laet lauloi, ukset ulvoi,
Kaikki ikkunat iloitsi,
Kiukoa kivinen liikkui,
Patsas patvinen pajahti.

Tämä kuvaus on esteettisesti niin luonnollinen, että tekisi mieli sanoa runolaulajan vain tahtoneen osottaa, kuinka elottomatkin esineet omalla tavallaan ottavat osaa soiton synnyttämiin ääniaaltoihin. Mutta kun tuntee Kalevalan aatepiirin, tietää hyvin, että runo todella tarkottaa kallioiden ja kivien, kattojen ja permantojen, ikkunoiden ja ovien yhtyneen yhteiseen iloon. Okkultisesti katsoen tämmöinen näkökanta ei olekaan mikään hyppäys todellisuudesta ulos. Mitä edellä on sanottu kasvimaailmasta, pitää hieman muutettuna paikkansa elottomankin luonnon suhteen. Kivikuntakin tuntee, vaikka hitaammin ja heikommin. Elottomatkin esineet osaavat iloita ja rakastaa, vaikka ne suuremmassa mitassa kuin elävä luonto vain heijastavat sitä myötätuntoa ja hellyyttä, jota me olemme niihin upottaneet. Kuinka hienoilla siteillä saatamme esim. kiintyä työ- ja huonekaluihimme, kirjoihimme, taideteoksiimme, koko elottomaan kotiimme! Kun niistä pidämme hellää huolta, hyväilemme ja puhuttelemme niitä, kohtelemme niitä kuin lapsia tai ystäviä, niin nekin ovat hyvällä ja kiitollisella mielellä, näyttävät iloisilta ja hyväntuulisilta, palvelevat meitä mielellään, lohduttavat meitä, kun olemme alakuloisia, neuvovat meitä, kun olemme epäröivä. Minkä seurapiirin ihminen voi luoda itselleen kotinsa »elottomista esineistä»! Runoilijat tähän kykenevät, ja jokapäiväiset ihmiset ovat tietämättömyydessään liian alttiit hymyilemään säälien haaveilijoille.

Ovathan tiedemiehetkin jo havainneet, että metallit voivat väsyä, ja jokainen ihminen tietää tämän kokemuksestaan. Ei kenenkään partaveitsi ole aina yhtä hyvä, vaikka sitä säännöllisesti terotetaan; sillä on omat tuulensa. Partureilla kuuluukin olevan sananpartena: »tämä veitsi on nyt väsynyt. Antaa sen levätä aikansa, niin se taas toimii erinomaisesti.» Me kutsumme sitä väsymykseksi—kukaties veitset itse tehdessään psykologisia tutkimuksia nimittävät ilmiötä toisella nimellä. Tosiasia on vain, että metallit ovat milloin virkeitä, milloin väsyneitä.

Entä koneet! Kysykäämme vain koneenkäyttäjiltä, ovatko koneet kuolleita kappaleita, niin saamme kuulla totuuden. »Vai kuolleita! Eläviä ne ovat, eläviä ja sangen oikullisia olentoja. Jos vieras minun koneeseeni koskee, se heti pahastuu ja laskeikse epäkuntoon.» Veturit rautateillä esim. ovat aina liitossa omien kuljettajiensa kanssa eivätkä siedä henkilömuutoksia. Niidenkin täytyy silloin tällöin saada levätä, muuten kulkevat huonosti eivätkä jaksa vetää…

Ihmeellisen syvälle on Kalevala kurkistanut luonnon sieluelämään. Tämä selviää siitäkin, että muinaissuomalaiset tietäjät eivät ainoastaan ole nähneet sielua ja tajuntaa näkyväisessä luonnossa, vaan vielä havainneet näkymättömässä sielumaailmassa elonilmauksia ja olentoja, joilla ei ole fyysillistä vastinetta ollenkaan. Materialisti pitää näitä paljaan mielikuvituksen tuotteina, mutta totuudenetsijä ei, sillä eläähän tänä päivänä ihmisiä, joille näkymättömän maailman asujaimet ovat yhtä todellisia kuin näkyväisen.

Kalevalan runo luettelee näitä monenlaisia, ja kaikki ne kokoontuvat
Väinämöisen ympärille hänen soittoansa kuuntelemaan.