Tapiolan tarkka ukko,
Itse Metsolan isäntä,
Ja kaikki Tapion kansa,
Sekä piiat jotta poiat
Kulki vuoren kukkulalle
Soittoa tajuamahan;
Itseki metsän emäntä,
Tapiolan tarkka vaimo
Sinisukkahan siroikse,
Punapaulahan paneikse,
Loihe koivun konkelolle,
Lepän lengolle levahti
Kanteloista kuulemahan,
Soittoa tajuamahan…
Itse ilman Luonnottaret,
Ilman impyet ihanat
Iloa imehtelivät,
Kanteloista kuuntelivat,
Mikä ilman vempelellä,
Taivon kaarella kajotti,
Mikä pienen pilven päällä,
Rusoreunalla rehotti…
Tuo Kuutar korea impi,
Neiti Päivätär pätevä
Pitelivät pirtojansa,
Niisiänsä nostelivat,
Kultakangasta kutoivat,
Hope'ista helskyttivät
Äärellä punaisen pilven,
Pitkän kaaren kannikalla.
Kunpa saivat kuullaksensa
Tuon sorean soiton äänen,
Jo pääsi piosta pirta,
Suistui sukkula käestä,
Katkesihe kultarihmat,
Helkähti hopeaniiet…
Ahto aaltojen kuningas,
Ve'en ukko ruohoparta
Ve'en kalvolle veäikse,
Luikahaiksi lumpehelle,
Siinä kuunteli iloa…
Itseki ve'en emäntä,
Ve'en eukko ruokorinta
Jopa nousevi merestä,
Ja lapaikse lainehista…
Tuota ääntä kuulemahan,
Soitantoa Väinämöisen…
Se siihen sikein nukkui,
Vaipui maata vatsallehen
Kirjavan kiven selälle,
Paaen paksun pallealle.
Nämä ovat niitä maan, ilman, veden ja tulen haltioita, joiden olemassaolo sokean sivistyksen silmissä on satua, mutta joita muinaissuomalainen viisaus tunsi yhtä hyvin kuin kaikkien kansojen ja aikojen kokemus, yhtä hyvin kuin keskiaikaisten satujen alkuperäiset laatijat ja keskiaikaiset alkemistit ja salatieteilijät, jotka luonnon haltioita kirjotuksissaan mainitsevat ja luokittelevat. Onhan Paracelsus nykyaikaisen lääketieteemme isä, olihan hän havaintojen tekijä ja monessa suhteessa aivan nykyaikaisen tieteellinen katsantokannoiltaan; kuitenkin hän uskoi luonnonhenkiä olevan ja luettelee niitä neljä lajia kuten Kalevalakin: gnoomit eli Tapion väet, jotka asuvat maassa, sylfit eli Luonnottaret ja ilman immet, jotka asuvat ilmassa, undiinit eli Ahdit ja Sotkottaret, jotka asuvat vedessä, ja salamanderit eli Kuuttaret ja Päivättäret, jotka tulessa asuvat.
Muinoin ihmiset elivät läheisemmässä suhteessa näidenkin näkymättömien olentojen kanssa kuin nykyään. Koska haltioilla on enemmän ja välittömämpää valtaa luonnon ja luonnonvoimien yli kuin meillä ihmisillä, on luonnollista, että kansat ja yksilöt ennen rukoilivat niiden apua, etsivät niiden suosiota, tekivät ystävyysliittoja niiden kanssa j.n.e. Koko se »pelkoon ja tietämättömyyteen perustuva luonnonvoimain palvonta», joksi tiedemiehemme nimittävät tätä esi-isäimme kaunista suhdetta haltioihin, saa tosiasiain valossa aivan toisen värityksen. Pikemmin me nykyajan ihmislapset olemme tietämättömiä ja taikauskoisia, jotka luulemme, että maapallo on luotu yksin meitä varten emmekä näe, että tätä ihmeellistä kiertotähteä käyttävät kotinaan ja koulunaan miljonat ja biljonat olennot, joilla ei ole mitään suoranaista tekemistä meidän tuntemiemme luonnonvaltakuntain kanssa.
Emme tässä yhteydessä tahdo puhua haltioista tarkemmin. Sen vain tahdomme sanoa, että Kalevalan veljellinen, demokratinen ja ylevä henki näkyy mielestämme siinäkin, että se aina puhuessaan salaisen ja näkymättämän maailman olennoista—olkoot ne korkeita tai alhaisia arvoasteeltaan—esittää niitä perin tuttavallisesti ja luonnollisesti, ihmisten vertaisina, kaikkien olentojen vertaisina, veljinä ja sisarina Jumalan suuressa luomistossa.
III.
KALEVALAN SISÄISTÄ SIVEYSOPPIA.
OKKULTISPSYKOLOGINEN ELI KÄYTÄNNÖLLISSOTERIOLOGINEN AVAIN.
18.
TIEDON TIE.
Mysterioviisauden esoteerinen siveysoppi, jota tietäjät kaikkina aikoina ovat opettaneet, ei ole eilispäivän eksoteerista etiikkaa. Jokapäiväinen kristillinen moraali esim. määrittelee, miten ihmisen tulee elää ja ajatella (uskoa), jotta hän tässä elämässä menestyisi ja kauan eläisi ja haudan tuolla puolen saavuttaisi iankaikkisen autuuden. Sillä on perin porvarillinen ja personallisesti itsekäs leima. Sen ainoa näköalan avaruus on taivaallinen autuus, mutta koska tämä autuus rajottuu jokseenkin älyttömään iloitsemiseen Jumalan valtaistuimen ympärillä, jää todelliseksi kourintuntuvaksi ihanteeksi eetillisen näköpiirin sisälle yhteiskunnallinen elämänjuoksu, olletikkin virkaura, mahdollisimman moitteettomasti, lainkuuliaisesti ja yleisen mielipiteen mukaisesti suoritettuna. Jokainen ajatteleva ihminen, jokainen totuudenetsijä on sentähden saanut kokea, että kristillinen siveysoppi juuri järjestellessään ulkonaista elämän vaellusta jättää ratkaisematta hänen syvimmän, personallisimman kysymyksensä: miten minun on elämää ymmärtäminen? miten minun on elettävä?