Kumpi on tieolta parempi,
Muistannalta mahtavampi,
Sep' on tiellä seisomahan,
Toinen tieltä siirtyköhön…
ja koska lienet vanha Väinämöinen, niin ruvetkaamme kilpaa laulamaan!»
Väinämöinen ensin estelee—»mitäpä minusta laulajaksi, joka aina olen elänyt näillä kotipellon pientarilla ja kotikäkeä kuunnellut»—, mutta suostuu ja pyytää Joukahaista kertomaan, mitä hän yli muiden tietää.
Joukahainen rupeaa latelemaan kaikenlaisia muistitietoja luonnon- y.m. tieteiden aloilta, mutta Väinämöinen keskeyttää: »lapsen tieto, naisen muisti… Sano syntyjä syviä, asioita ainoisia!»
Nyt Joukahainen laulaa muistitietojaan filosofisemmista asioista, mutta kun hän uskaltaa kerskailla omilla tiedoilla, saa Väinämöinen hänet kiinni valheesta. Silloin Joukahainen turvautuu miekkaansa ja kutsuu Väinämöistä kaksintaisteluun, ja kun Väinämöinen kunniasta kieltäytyy, uhkaa laulaa Väinämöisen siaksi. Mutta nyt Väinämöinen suuttuu ja häpeää ja rupeaa itse laulamaan.
Ei ole laulut lasten laulut,
Lasten laulut, naisten naurut,
Ne on partasuun urohon…
Ja huonosti käy Joukahaisen. Väinämöisen laulu upottaa hänet suohon.
Joukahainen
Jaksoitteli jalkoansa,
Eipä jaksa jalka nousta,
Toki toistakin yritti,
Siin' oli kivinen kenkä…
Kuinka elävästi tämä kertomus tuo eteemme sen inhimillisen sieluntilan, jota Joukahaisessa kuvataan: »minä olen vanhemmilta ihmisiltä paljon oppinut, olen lukenut paljon ja suorittanut tutkintoja yliopistoissa ja akademioissa. Minä tunnen tieteitä ja taiteita ja voin sanoa olevani kaiken nykyaikaisen tiedon tasalla; mitä sivistys tähän saakka on saavuttanut, se on minussa aivankuin olennoituna. Jos suoraan puhun—ken saattaa olla minua oppineempi ja taitavampi?» Ja kuitenkin tälle itsekylläiselle, turhamaiselle ja materialistiselle mielelle on kohtalo niin suopea, että se puhuu: »älä usko, veikkonen, että sinun tietosi on korkeinta ja laajinta mitä olla voi! On sitä muutakin tietoa: on vanhaa viisautta, on muinaisaikuista mysteriotietoa, jonka rinnalla sinun oppisi on lapsen lorua. On olemassa henkinen kehitys, joka vie aivan toisiin saavutuksiin kuin sinun oppisivistyksesi.»
Tätä ei Joukahaissielu ota uskoakseen, mutta samalla näkyy syy, miksi kohtalo rupesi sille puhumaan. Sillä Joukahaissielu ei ole niin umpimaterialistinen, että se vain nauraisi. Joukahaissielu pahastuu: »jos niin on, tahdon nähdä sitä, joka on minua oppineempi ja viisaampi—kyllä sitten hänelle näytän.» Sen oma luonto kuiskaa emona sille, että varovaisuus on paikoillaan, sillä syvempää tietoa saattaa ehkä olla …, mutta Joukahaissielu uhmailee kohtaloaan: »näyttäköön elämä vain minulle!»