Joukahaissielu on kurkistanut peitteen taakse. Se on vilaukselta nähnyt elämän viisauden, se on tuskassa tuntenut sen voiman. Uhmaillen se viisautta lähestyi, pelon valtaamana se itsensä sille lupasi, alla päin se viisauden luota poistui. Joukahaistilasta sielu siirtyi Ainotilaan.

Sisar nuoren Joukahaisen
Itse itkullen apeutui,
Itki päivän, itki toisen,
Poikkipuolin portahalla,
Itki suuresta surusta,
Apeasta miel'alasta.

Mutta ruumis (emo) iloitsee. Se vaistomaisesti tietää, että henkinen kehitys olisi sille helpotukseksi: ainehiukkaset puhdistuisivat, elämä tulisi kevyemmäksi, niinkuin edellä toistamamme raamatunpaikkakin sanoo: koko luomakunta huokailee ja odottaa, että jumalan pojat ilmestyisivät. Sisässä kuuluvana äänenä ruumis puhuu sielulle: mitä sinä pelkäät ja suret? Jos täytyykin jättää vanha elämä, niin onhan onnea odotettavissa uudessakin.

Mutta Ainosielu yhä suree. Se kauhistuu viisautta. Viisaus on sen mielestä vanha ja iloton, vieras ja kylmä; jumalallinen elämä on sille tyhjyys, pohjaton avaruus, johon se itse sieluna hukkuisi. Kun se katselee omaa nuoruuttaan ja koreuttaan, kaikkia kykyjensä ja hyveittensä helmiä ja sormuksia, ristejä ja nauhoja, niin viisauden kolkko ääni sille puhuu:

Eläpä muille, neiti nuori,
Kun minulle, neiti nuori,
Kanna kaulan helmilöitä,
Rinnan ristiä rakenna,
Pane päätä palmikolle,
Sio silkillä hivusta!

Silloin valtaa sielun semmoinen tuska, ettei se enää välitä kyvyistään eikä kauneuksistaan: kaikki mikä ennen sitä ilahutti ja mitä muut ihailivat kadottaa viehätyksensä. Nyt se heittää harrastuksensa ja on valmiina tyhjäntoimittajana elelemään ruumiissaan:

»En sinulle enkä muille
Kanna rinnan ristilöitä,
Päätä silkillä sitaise,
Huoli en haahen haljakoista,
Vehnän viploista valita,
Asun kaioissa sovissa,
Kasvan leivän kannikoissa
Tykönä hyvän isoni,
Kanssa armahan emoni.»
Riisti ristin rinnaltansa,
Sormukset on sormestansa,
Helmet kaulasta karisti,
Punalangat päänsä päältä,
Jätti maalle maan hyviksi,
Meni itkien kotihin,
Kallotellen kartanolle…

Huomautamme tässä välillä, että sielun Ainotila ei ole niinkään tavaton ilmiö. Lahjakkaat ja taiteelliset ihmiset ovat sitä kyllä kokeneet. Elämien vieriessä he ovat hankkineet itselleen kauniita kykyjä, sisäisenä kannustimena kunnianhimo, voitonpyynti, halu tulla rakastetuksi ja ihailluksi. Niinkauan kuin ovat rauhassa ja uskossa palvelleet näitä epäjumaliaan, on heidän sielunsa ollut onnellinen. Mutta sitten on saapunut päivä, jolloin totuuden sana elämän kokemusten muodossa tai muulla tavalla on näyttänyt heille, kuinka mitätöntä ja pientä, kuinka itsekästä ja ahdasta heidän työnsä on ollut henkisesti katsoen,—ja silloin on väsymys heidät vallannut, väsymys ja tyytymättömyys. Jos yrittävät palvella itseään, loppuu into kesken. Jos toisten imartelemina ja innostamina ponnistavat, häviää usko heihin itseensä. Tyhjyys ammottaa heidän ympärillään. Mitä varten he työskentelisivät? Totuutta eivät tunne, korkeampi itse on heille vieras. Ketä ja mitä he palvelisivat? Heidän sielunsa vaeltaa Aino-tuskien ristiriidassa. He peittelevät itseltään ja toisilta, kuinka heidän laitansa on. Ainoastaan yksin ollen he omalle ruumiilleen tunnustavat totuuden: »minun sieluni on rikki revitty ja onneton. En tiedä, mitä tahdon, enkä tahdo, mitä minun pitäisi. Jumala sanoi: palvele minua!, mutta miten häntä voisin palvella? En häntä tunne, en häntä rakasta. Elämäni on kuollut.»

Uusi viehätys pitäisi tulla heidän elämäänsä, ettei heidän kävisi niinkuin Ainon. Onnelliset he, jos heillä on joku omainen, joku ystävä, jota voivat rakastaa—niin, jota voivat oppia rakastamaan ja palvelemaan. Sillä tie talangista nerouteen on pitkä. Se on se tie, jota Aino ei jaksanut kulkea, vaikka hänen luontonsa sitä hänelle neuvoi.

»Elä itke tyttäreni,
Nuorna saamani nureksi!
Syö vuosi suloa voita,
Tulet muita vuolahampi,
Toinen syö sianlihoa,
Tulet muita sirkeämpi,
Kolmas kuorekokkaroita,
Tulet muita kaunihimpi;
Astu aittahan mäelle,
Aukaise parahin aitta,
Siell' on arkku arkun päällä,
Lipas lippahan lomassa,
Aukaise parahin arkku,
Kansi kirjo kimmahuta,
Siin' on kuusi kultavyötä,
Seitsemän sinihamoista,
Ne on Kuuttaren kutomat,
Päivättären päättelemät.»