Tietäjän maagillisessa toiminnassa ilmenee hänen tapansa suhtautua ympäröivään maailmaan ja ihmiskuntaan. Eräs puoli hänen toiminnastaan on suorastaan kasvattavaa laatua, on itse asiassa kasvatusta. Hänen tehtävänsä on kasvattaa ihmisiä, vaikuttaa heihin, vieläpä saada muutamia heistä oppilaikseen. Voimme siis sanoa, että magia tässä rajotetummassa merkityksessä on se sielullinen menetelmä, jota tietäjä käyttää kasvattaessaan ihmisiä ja hankkiessaan itselleen oppilaita.

Seuraavassa tahdomme esittää pari piirrettä näistä Kalevalan tietäjien kasvatustavoista, ja silloin samalla selvinnee, minkätähden kutsumme niitä maagillisiksi eli yhteisnimellä magiaksi.

35.

ENNEN JA NYT: KAKSI IHMISTYYPPIÄ.

Ymmärtääksemme oikein kalevalaisten tietäjien maagillisia kasvatusmetodeja on meidän luotava silmäys siihen taustaan, siihen inhimilliseen ympäristöön, jossa he vaikuttivat. Eikä tämä ympäristö ole haettava siltä ajalta, jolloin Kalevalan runoja nykyisessä muodossaan laulettiin tai sepitettiin, vaan paljon vanhemmalta ajalta—siltä, josta Kalevalan runot, ainakin katkelmat niistä, todella kertovat. Emme tahdo yrittää vuosiluvuissa määritellä, kuinka kauas meidän on siirryttävä taaksepäin: Kalevala laulaa niin monenlaisista ajoista, kuten tulemme näkemään, että voimme puhua sadoista vuosista ja tuhansista ja kymmenistä tuhansista. Meidän on vain siirryttävä niin kauas taaksepäin, että tapaamme ympäristön, joka sielullisesti katsoen enimmin eroaa nykyisestä ihmiskunnasta ja joka samalla on ensimäinen, missä Kalevalan tietäjäsankarit vaikuttivat. Sillä huolimatta tieteellisten tutkijaimme epäilyksistä Kalevala vie meidät, jos osaamme nähdä ja tuntea sen maagillista ilmapiiriä, sangen kauas »historiantakaisiin» aikoihin, aikoihin, jolloin nykyinen Suomen kansa ei vielä ollut olemassa, mutta jolloin meidän esi-isämme—ja miksemme kutsuisi heitäkin suomalaisiksi?—elivät ja vaikuttivat. Suomen kansan menneisyys ja alkuperä on kätkettynä hämärään muinaisuuteen, mutta okkultisesti katsoen on eräs seikka varma: meidän kalevalainen henkemme ja kulttuurimme on atlantilaista alkuperää[67]. Muotonsa ja esitystapansa puolesta Kalevala tietenkin on arjalainen tuote, mutta kun tunkee sen henkeen, niin astuvat näkyviin atlantilaiset kuvat ja vaikutelmat. Ja sentähden meidän täytyy ymmärtääksemme Kalevalan magiaa oikein, saada jonkunlainen käsitys atlantilaisen ihmisen psykheestä eli sielusta.

Olemme jo ennen puhuneet tästä ihmiskunnan neljännestä, atlantilaisesta juurirodusta ja silloin maininneet, että atlantilaiset olivat tunneihmisiä vielä suuremmassa määrässä kuin nykyisen viidennen, arjalaisen juurirodun ihmiset.[68] Tämmöinen lyhyt määritelmä on luonnollisesti perin puutteellinen. Saadaksemme edes jonkunlaisen kuvan atlantilaisesta ihmisestä on vertailun vuoksi hyvä ajatella nykyistä europpalaista ihmisyksilöä.

Miten voisimme häntä, nykyajan ihmistä, sielullisesti määritellä? Tunnetta on kyllä hänen sisin ja salaisin olemuksensa, mutta hän pyrkii enemmän ja enemmän käyttämään järkeänsä ja sillä itseään hillitsemään ja tekojaan ohjaamaan. Virallisesti hän tunnustaa järjen ylivallan ja suree, ettei se läheskään aina ole vallalla hänen yksityisessä elämässään; samalla hänellä on hämärä aavistus siitä, että järki on paljon muuta kuin itsekkäästi laskeva ja omaa etua katsova neuvokkuus. Hänen päivätajuntansa on olennaisesti ajatustoimintaa; ihminen, joka ei kykene järkeään käyttämään, on päivätajunnassa sairas ja erotetaan mielipuolena muista ihmisistä. Hänen ajatuselämänsä taas perustuu havaintoihin, joita hän aistimillaan tekee. Unitajunta on hänellä hämärä, usein sekava ja järjetön, ja hän tekee jyrkän eron päivä- ja unitajuntansa välillä.

Kuta enemmän hän europpalaistuu, sitä itsenäisemmäksi hän pyrkii. Sivistyksen henkinen voima on siinä, että se tekee hänet yksilölliseksi ja personalliseksi olennoksi. Hän on oma itsensä, ei ainoastaan »isänsä poika» tai sen ja sen perheen eli suvun jäsen. Yksilöllinen vapaus on hänen tunnuslauseensa ja yhteiskunnassaan hän tahtoo nähdä mahdollisimman vapaan kilpailun vallitsevan.

Sisimmässään ihminen aina on sama, mutta personallisuudessaan hän muuttuu aikojen ja olosuhteiden mukaan. Kuinka poikkeavainen europpalaisesta oli itse asiassa vanha atlantilainen personallisuus!

Keskinkertainen atlantilainen ei ollut järkensä kehityksessä eikä ajatuksensa käytössä läheskään yhtä pitkällä kuin europpalainen; hän ei ollut lainkaan niin itsenäistynyt, ei edes samassa määrin yksilöitynyt. Hänellä ei ollut »omaa tahtoa». Hän kaikessa ajatteli ja kaikkia asioita katseli samoilla silmillä kuin hänen vanhempansa, hänen sukunsa, hänen heimonsa; hän ikäänkuin eli heissä, he hänessä—vainajatkin olivat aina läsnä hänen muistissaan. Hän oli melkein paljasta tunnetta ja haavetta. Hän oli enemmän joukkosielun osa kuin eristäytynyt yksilösielu, ja tämä on vanhojen kansojen vainajainpalvonnan alkujuuri ja psykologinen tausta.