Miettiväisenä, syviin ajatuksiin vaipuneena Väinämöinen palasi kotiinsa. Hän ei saanut nuoren Ainon katsetta silmistään karkotetuksi, sillä hän ei päässyt täysin selville kaikista sen vivahduksista. Siinä oli pelkoa ja pyyntöä, nuhdetta, vihaa, katkeruutta, mutta siinä oli vielä muutakin… Tytön tunteet välkehtivät hänen silmissään, mutta niissä oli takana jotain salaperäistä, jota hän ei ymmärtänyt… Eikä hän muuten ymmärtänyt tytön käytöstä ollenkaan. Oliko hän millään tavalla Ainoa loukannut, oliko hän mitään väärää tehnyt? Eikö Aino ollut hänen omansa? Eikö Joukahainen oman henkensä lunnaiksi luvannut hänelle sisartaan? Eikö tässä noudatettu oikeutta ja kohtuutta, isiltä perittyjä pyhiä tapoja?… Mutta tytön silmät ja hänen välkehtivät tunteensa! Ei hän koskaan ollut semmoista katsetta kohdannut. Miksi tyttö häntä pelkäsi, nuhteli, vihasi? Olisiko hän jo…?
Ja Väinämöinen seisahtui äkkiä kuin salaman iskusta, niin outo oli ajatus, joka hänen mieleensä juolahti. Jos tyttö ei ollutkaan enää kiinni perheessään ja heimossaan, jos sielun langat jo oli katkaistu! Jos hän jo oli ihminen, ajatteleva, itsenäistyvä!… Mutta kuinka tämä olisi mahdollista? Ei kukaan tietäjä ollut tyttöä kasvattanut, missä hän siis olisi ajattelemaan oppinut? Vai joko ihmiset alkoivat syntyä itsenäisiksi? Oliko uusi aika tulossa?… Jos niin oli, silloin lapset eivät enää olisi vanhempainsa, eivät perheensä, eivät heimonsa omaisuutta—silloin he itse hallitsisivat itseään… Ah, jos niin oli, silloin hän Ainonkin ymmärsi. Silloin oli ihmisyyttä hänessä loukattu, ja silloin ei ollut muu edessä kuin tytöstä luopuminen…
Syvä huokaus pääsi vanhuksen rinnasta. Hyvästi haaveeni, hyvästi utuiset unelmani…
Mutta äkkiä sääli täytti hänen sydämensä, kun hän luuli ymmärtävänsä
Ainon tuskan. Tyttö parka, jonka hänen veljensä vihamiehelleen möi ja jonka omaa mieltä ei kaupassa kysytty. Kuinka voi hän muuta kuin pelätä ja vihata minua?
Kyynel silmässä, sääli ja suru sydämessä Väinämöinen istahti kivelle. Ja taas hän kysyi itseltään, kuinka tämä kaikki oli mahdollista, kuinka tyttö jo syntymästään saattoi omata tietäjän sielun. Eihän ihmiset vielä olleet muuttuneet. Eihän uutta rotua vielä ollut maailmassa. Sen kyllä tuleman piti, mutta vasta aikojen perästä…
Silloin hänen silmänsä aukenivat ja hän näki elämän ja kuoleman esiripun taa. Hän näki tyttölapsen, joka kävi koulua tietäjän luona. Tietäjä kasvatti hänestä ajattelevan ja itsenäisesti tuntevan ihmisen, ja nuoren sielunsa koko voimalla tyttö kiintyi opettajaansa. Mutta kuolo tuli ja tempasi tytön pois, juuri kun hänen kiitollinen sydämensä oli tulvillaan halua vastapalveluksella palkita rakasta opettajaa. Mutta tyttölapsen sydämelle ei kuolema mitään mahtanut. Se jatkoi haaveitaan tuonelassa, se unelmoi ja rakenteli tuulentupiaan. Ja kun sen hetki löi, se syntyi jälleen maan päälle—ja syntyi Ainona… Ja tuossa tietäjässä Väinämöinen jo oli tuntenut itsensä.
Nyt oli arvotus ratkaistu. Nyt oli selvä, että Aino oli tietäjäsielu jo syntyissään, ja miksi hän sitä oli, nyt oli luonnollista, että hänen kohtalonsa häntä katkeroitti. Ei semmoisia sieluja saanut kohdella kuin tavallisia ihmisiä, he katselivat asioita jo toiselta kannalta. Tietysti tyttö häntä vihasi, sillä eihän se muistanut eikä tiennyt, kuka Väinämöinen oli. Eikä se omaa menneisyyttäkään muistanut. Nyt oli ensi tilassa annettava sana tytölle ja hänen vanhemmilleen ja päästettävä Joukahainen lupauksestaan—Ainon takia…
Hyvän päätöksen nyt tein, ajatteli Väinämöinen, mutta onnelliseksi hän ei tuntenut itseänsä. Sillä Ainon katseessa oli ollut jotakin salaperäistä, jonka perille hän ei vieläkään ollut päässyt…
Vaan sekin selveni aikoinaan. Ja selveni suuremman surun ohella…