Mitä kummia nyt kuuluu, mitä viestejä tuodaan? Joukahaisen nuori sisar on hukuttanut itsensä, Ainotyttö on aalloista etsinyt viihdytystä oudolle surulleen!
Väinämöinen ei ollut uskoa korviaan ensin, mutta kun kaamea totuus vihdoin hiipi hänen tajuunsa, oli hän, vanha, vakaa tietäjä iänikuinen, murheesta menehtyä.
Itki illat, itki aamut,
Yöhyet enemmän itki,
Kun oli kaunis kaatununna,
Neitonen nukahtanunna,
Mennyt lietohon merehen,
Alle aaltojen syvien.
Ja minun tähteni, huokaili Väinämöinen, minun mielettömyyteni, tyhmyyteni ja ymmärtämättömyyteni tähden:
»Ohoh hullu hulluuttani,
Vähämieli miehuuttani,
Olipa minulla mieltä,
Ajatusta annettuna,
Syäntä suurta survottuna,
Oli ennen aikoinansa,
Vaanpa nyt tätä nykyä,
Tällä inhalla iällä,
Puuttuvalla polveksella
Kaikki on mieli melkeässä,
Ajatukset arvoisessa,
Kaikki toimi toisialla!»
Sillä nyt hän Ainoa ymmärsi! Kuolema oli selvittänyt sen, mikä oli salaperäistä tytön katseessa: Aino oli tuntenut hänet, tiennyt, kuka hän oli, rakastanut häntä.
»Kuta vuotin kuun ikäni,
Kuta puolen polveani
Ikuiseksi ystäväksi,
Polviseksi puolisoksi,
Se osasi onkeheni,
Vierähti venoseheni,
Minä en tuntenut piteä,
En kotihin korjaella,
Laskin jälle lainehisin,
Alle aaltojen syvien!»[74]
Niin, hän ei osannut ystävätänsä pitää, sillä hän ei itse osannut rakastaa. Hän ei ollut ennen ymmärtänyt sitä rakkauden syvyyttä, joka nyt kuoleman kautta hänelle selvisi. Lapsi sen hänelle opetti. Hän, vanha ja viisas, ei ollut ymmärtänyt uuden rakkauden salaisuutta, sen rakkauden, joka liitti kaksi vapaata, itsenäistä ihmissielua toisiinsa. Niin kauas hänen tietäjäkatseensa ei ollut tulevaisuuteen tunkenut. Mutta kun se rakkaus itse tuli, se otti asuntonsa nuoren naisen sydämeen, lapsen puhtaaseen mieleen ja opetti sille sen, mikä viisailta oli salattu. Ja nyt lapsi vapaaehtoisesti kuolemalla oli viisaankin tietämättömyydestä pelastanut! Oi sinä kohtalon kumma kulku, sinä luojan pohjaton viisaus!
39.