.

Ensimäinen askel on pratjaahaara, joka merkitsee »katsomista sisäänpäin», oman itsensä tarkastamista. Tämä ei ole itsetutkimusta samalla tavalla kuin jama ja nijama, jolloin pyrkijä noudattaen määrättyjä siveyskäskyjä oppi itsensä tuntemaan ja hillitsemään tunneruumistaan, vaan tämä on uusi muoto. Tässä hän istuu varsinaisesti mietiskelemään määrättyinä hetkinä ja on jo tunteissaan tyyni, hänellä on tahto jo vakava, ruumis jo hiljaa. Nyt hän ryhtyy tarkastamaan »ajattelijaa» itsessään, missä määrin hän osaa ajatella, mitä hän ajattelee ja miten hänen ajatuskykynsä itsestänsä toimii.

Tämä on eri asia, sillä me tapaamme maailmassa ihmisiä, jotka ovat pitkälle kehittyneet siveellisessä suhteessa, ollen lähellä pyhyyden tilaa, mutta eivät osaa mietiskellä. He osaavat ehkä keskittää koko tarmonsa rukouksen tapaiseen ponnistukseen, mutta eivät okkultisella tavalla osaa käyttää meditatsionia tutkimusvälikappaleena. Meidän näet ei pidä luulla, että kun kehitymme ihanteellisen siveellisiksi, samalla olisimme salatieteilijöitä. Siveelliset askelet ovat alkuvalmisiuksia, mutta kun oppilas alkaa harjottaa okkultista mietiskelyä, hän huomaa, että uusi työ on hänen edessään. Kuta tunnollisemmin hän on suorittanut puhdistustyön, sitä helpompi on mietiskely, sitä pikemmin se vie tuloksiin.

Pratjaahaaraa harjottaessaan yrittelijä oppii näkemään, että ajatus on aivankuin nuori hillitsemätön varsa, joka kulkee omaa tietänsä, juoksee omin päin. Kaikenlaisia kuvia ajattelija loihtii hänen silmiensä eteen. Hän koettaa hillitä ajatuksiansa, mutta kun hän saa kiinni yhdestä linjasta ja pysyy siinä muutaman hetken, tulee äkkiä kuin pysähdys, ja toisia ajatuksia nousee mieleen. Hän ei ollenkaan osaa sitä, mitä hänen varsinaisesti pitäisi tehdä, nimittäin, saattaa oma ajattelijansa täydelliseen lepotilaan, niinkuin tarkotus on. Tämä on välttämätöntä, kun ihminen tahtoo nousta pois personallisuudestaan ja tulla kuolemattomaksi olennoksi. Hän ei voi vapautua omasta itsestään, ellei kaikki hänen sisällään ole tyyntä ja hiljaista. Eikä tämä sisällinen rauha saa olla mitään väsymyksen hiljaisuutta, joka seuraa liian suuresta ponnistuksesta, vaan sen täytyy niin sanoaksemme olla täynnä nuoruuden voimaa, positivista tahtoa, selvyyttä ja itsetietoisuutta.

Joogin päämäärä, mietiskelyn ensimäinen askel on saavuttaa tällainen mielen tyyneys, ajattelemisen tyhjyys, tällainen lepohetki kaikessa tajunnallisessa kolminaismaailman elämässä. Ja alkaessaan tätä pratjaahaaraa hänestä näyttää saavuttamattomalta ihanteelta tehdä aivot tyhjiksi. Se tuntuu aivan mahdottomalta.

Helppoa on saattaa tunneruumis hiljaiseksi, helppoa saattaa fyysillinen ruumis levontilaan. Mitä se on, verrattuna niihin helvetintuskiin, jotka hiipivät oppilaan aivoihin ja mieleen, silloin kun hänen pitäisi saattaa koko personallisuutensa aivan vapaaksi, rauhalliseksi ja tyyneeksi! Ajatus on paljon vaikeampi voittaa kuin fyysillinen ruumis ja tunneluonto. Ajattelija ihmisessä on taikavoima, loitsija. Mielikuvitus on ennustus ja ensimäinen oire uudesta aistista, astralisesta selvänäköisyydestä, ja se on kaikkein vaikein oppia hillitsemään. Pyrkijän on sentähden noudatettava tarkkaa metodia pratjaahaara-työssään. Hänen on pidettävä huolellinen kirjanpito niistä ajatuskuvista, jotka pyrkivät säännöllisesti häiritsemään ja nousemaan mieleen keskellä mietiskelyä. Hän tutkikoon itseään, mistä ne johtuvat, ja jos hän huomaa niiden johtuvan jostakin ennakkoluulosta, koettaa hän valaista ymmärrystään. Jos ne johtuvat jostakin väijyvästä himosta, koettaa hän puhdistaa tunneluontoaan, jos epämukavuudesta asennossa, koettaa hän sitä oikaista. Meidän mielikuvituksemme on niin herkkä kaikille vaikutuksille, jotka lähtevät käyttövälineistämme, että meidän täytyy oppia poistamaan kaikki syyt, jotka johtavat häiritseviin ajatuksiin. Askel askeleelta oppilas täten pääsee rauhaan omasta ajattelijastaan.

Toinen mietiskelyn aste on dhaarana eli ajatuksen keskittäminen, jolloin pyrkijä ottaa määrätyn ajatuskuvan ja koettaa pitää sitä mielessään. Tämä on aivan koneellinen harjotus ja sitä hän tietysti on tullut harjottaneeksi jo muissakin harjotuksissa esim. pratjaahaarassa, mutta nyt hänen täytyy tottua siihen, että ottaa minkä ajatuksen tahtoo ja pitää sitä mielessään niinkauankuin tahtoo. Oppilas menettelee esim. näin: panee kellon pöydälle ja sanoo: »nyt alotan, piirrän avaruuteen silmieni eteen kultaisen kolmion ja katselen sitä 20 minuuttia eikä mikään saa häiritä ajatustani.» Tämä on ajatuksen keskittämistä. Jos te tällä hetkellä yritätte näin tehdä, huomaatte olevanne kerrassaan naurettavassa asemassa. Te ette osaa kaksikymmentä sekuntiakaan niin tehdä, jollette ole harjottaneet mietiskelyä. Mutta kun ihminen harjottaa dhaaranaa, hän asettaa itselleen ehdottomia vaatimuksia. Vieläpä hän voi lisätä äskeiseen esimerkkiin: »20 min. päästä, vaikken ole katsonut kelloa, alitajuntani huutaa minulle ja minä havahdan.» Ja niin käy, jos pyrkijä on oppinut pratjaahaaran kautta tyhjentämään aivonsa. Tätä keskityskykyä hänen täytyy niin paljon harjottaa, että voi siihen luottaa, ja silloin ylimeno siitä johtaa dhjaanaan eli varsinaiseen mietiskelyyn.

Dhjaanassa joogan harjottaja ei enää pidä määrättyä aineellista kuvaa silmiensä edessä vaan ottaa jonkun aatteellisen asian tutkittavakseen. Mietiskelyn suuri ihmeellisyys on näet, että kun mietiskelijä osaa ajatuksiaan keskittää, hän oppii tutkimaan salatieteellisesti. Edelliset harjotukset ovat itse asiassa herättäneet hänen sisäisen selvänäköisyytensä. Hän ottaa nyt tutkiakseen esim. jonkun hyveen, sanokaamme nöyryyden ja ylpeyden. Hän pitää nöyryyttä silmiensä edessä ja tutkii, mitä se on. Kuinka hän niin osaa tehdä? Siinäpä on hänen taitonsa. Hän kohdistaa kaiken huomionsa nöyryyteen ja tutkii sitä kaikilta puolilta, mistä se on aiheutunut, mitä se hyödyttää, miksikä se lopullisesti muuttuu. Tuhansissa muodoissa nöyryys ja ylpeys, sen vastakohta, astuvat hänen silmiensä eteen ja hän katselee niiden kehitystä ihmissielussa kautta aikojen. Samalla tavalla hän tutkii toisia kysymyksiä. Mitä on totuus? Mitä on jälleen syntyminen? Mitä on karma? Hän kysyy mitä tahansa itseltään ja etsii mietiskelyn avulla vastausta. En väitä, että tutkimus on suoritettu yhdessä tunnissa tai kahdessa. Saattaa se kestää vuosikausia. Esim. jälleensyntymistä varten täytyy paljon tutkimuksia tehdä, herättää muistoja edellisistä elämistä j.n.e. ennenkuin voi selvästi tajuta, mitä on jälleensyntyminen.

Mutta kun ihminen on oppinut mietiskelemään, varsinaista dhjaanaa, tapahtuu itsestään hänelle, että hän siirtyy seuraavaan lopulliseen meditatsioni-asteeseen, samaadhiin. Hän nimittäin saavuttaa tuloksen tutkimuksistaan sillä tavalla, ettei hän ainoastaan katso tutkittavaa asiaa ulkopuolelta vaan astuu itse ulos fyysillisestä ruumiistaan, aivankuin perhonen kotelostaan, siihen toiseen maailmaan, jossa hänen mietiskelynsä esine on todellisuutena. Te, jotka olette perehtyneet teosofiseen maailmankatsomukseen, tiedätte, että henkimaailmassa eivät ainoastaan tunteet ja ajatukset ole niin sanoaksemme käsin koskettavia todellisuuksia, vaan myös aatteet ja ihanteet siellä elävät ikuisina todellisuuksina. Ja tässä maailmassa, missä esim. nöyryys ja ylpeys henkisinä voimina ovat todellisuuksia, joogi samaadhitilassa yhdistää tajuntansa niihin, niin että hän sisässään tajuaa, mitä nuo henkiset voimat ovat. Tässä maailmassa hän myös pääsee yhteyteen luonnon muistin kanssa. Luonnon muisti on pettävä, niinkauankuin »akaashisia aikakirjoja» luetaan astralisesti, niinkauankuin mietiskelijä katselee menneitä ja tulevia tapahtumia ulkopuolelta ikäänkin kuvina, mutta kun hän dhjaanista nousee samaadhiin, ja osaa sisässään korkeammalla tavalla yhtyä luonnon muistiin, silloin hän voi todella tietää. Hän ei ole silloin tekemisissä pettävien harhojen kanssa. Hänen ruumiinsa on tuossa liikkumattomana, hän itse on samaadhi-tilassa sen ulkopuolella ja tutkii asioita tajunnan omassa maailmassa, ollen yhtä niiden kanssa.

Tämä tutkimus voi viedä joogin kauaksi tiedossa. Puhdistustyö, ja muu valmistus, minkä hän ennen on suorittanut, on silloin takeena hänen tutkimuksensa luotettavuudesta. Ei hän sittenkään voi olla niin varma, että sanoisi: tämä on ehdoton totuus. Kaukana siitä. Hänelle jos kellekään on mennyt silmät auki näkemään, kuinka vähäpätöiset hänen kykynsä silloinkin ovat verrattuina korkeiden vihittyjen kykyyn, mutta hän tietää, että jos hän on aivan vilpitön, voi hän saada edes jonkinlaista tietoa ja varmuutta. Hänen ei tarvitse myöhemmin paljon muuttaa niitä tutkimuksen tuloksia, jotka hän on saavuttanut. Jos katsomme salatieteilijöitä maailmassa, huomaamme tosin, että kuta vähemmän he tietävät sitä enemmän luottavat kykyihinsä. Mutta mitä enemmän he tietävät, sitä nöyremmiksi tulevat. Mestari yksin voi sanoa jotakin varmaa tietävänsä ja minun tietääkseni Mestaritkin ovat vaatimattomia.