Marssitaan sisään päävartion matalaan, puiseen ja punaiseen rakennukseen. Vanha vartio on jo rivissä. Uusi asettuu paikoilleen. Vartiopäälliköt äyhkyvät asennot, huomiot ja katseen käännökset ja ilmoittavat toisilleen nimensä ja sotilaallisen arvonsa. Sitten uuden vartion ensimmäinen vaihto lähtee vapauttamaan vanhoja vartiomiehiä. Vanha vartio painuu aulaan odottamaan vaihdon saapumista ja uusi vartio asettelee leipälaukkujaan naulaan ja alkaa kotiutua. Vartiopäällikkö tarkastelee vartiotuvan, pesutuvan ja käymälän, kurkistelee arestikoppeihin, noituu ja morkkaa, tyhjennyttää vanhalla vartiolla roska-astioita ja pesettää ruokakulhoja.
Sitten saapuu vaihto. Vanha vartio pääsee poistumaan ja uusi alottaa hitaasti ummistuvan vartiovuorokausiympyrän. Vartioon kuuluu enimmäkseen alokkaita, pari kuukautta palvelleita miehiä, vaihdon johtaja ja muutamia muita on vanhoja miehiä, pian vapautuvia, ja lisäksi on yksi »sotavanhus», Ilmajoella käynyt, matala, suulas sotilaskarkuri. Alokkaista jokainen on ensi kertaa vartiossa. He katselevat ympärilleen vähän oudostellen, päässään pyörivät luennoilla opetetut pykälät vartiosta, sen käytöksistä ja velvollisuuksista, siinä tehdyistä virheistä tuntui olevan odottamassa vähintään kuolemantuomio. Mutta vanhat miehet ottavat selvän, kuka on päivystävä ja kiertävä upseeri ja lausuvat heistä mielipiteensä oikealla täysin palvelleen armeijalaisen koristetulla kielellä, jossa joka toinen sana on kirosana:
Piru mieheksi! Polttaa missä suinkin saa, vaan on niin laiska, ettei se paljon viitsi kytätä. Kyllä täällä nyt pärjää, vaan olisipa se, tahi se…
He kertovat entisiä vartiokokemuksiaan, tupakoivat ja heittäytyvät ritsille pitkäkseen. Mutta vartiopäällikkö potkii heidät ylös yhä pahatuulisena siitä, että on joutunut vartiopalvelukseen sunnuntai-iltana ja iltamasuunnitelmansa ovat menneet myttyyn.
— Kele! Milloin hyvänsä voi tulla joku niitä elinkautisia. Poltatte itsenne heti alussa. Silloinhan täällä ei ole hengen rauhaa, vaan saat koko vuorokauden olla kantapäilläsi…
Hän komentaa jonkun miehen puhelinvartioon tarkastavan upseerin huoneeseen, joka ei ole vielä päävartiossa käynytkään tämän vartion aikana. Joku miehistä asettuu lukemaan, joku kirjoittamaan paksuihin vahakansivihkoihin haikeita lauluja tai sotamiehen vaatimattomia rukouksia, joissa anotaan, että sotamies saisi vapaasti maata tai istua herrojen upseerien kasvojen edessä ja että Herra varjelisi heitä pitkiltä marsseilta, eikä tarvitsisi raskaita saappaita kantaa, ja päiväraha koroitettaisiin niin, että saisi reilusti törsätä ja polttaa tupakkaa… Ja samaa pitkälti.
Se sotavanhus hyräilee hiljalleen »Ilmajoen laulua», jonka kauniissa sävelissä hohkuu niin sitkeätä, uhmailevaa mieltä:
Ja toivokaamme että ois' viime reissu tää, ja pääsisimme viettään vapaata elämää…
Aletaan istua totisina, vaiteliaina, nuokkuvina. Päävartion tavallinen, ikävä, unettava ilma vaikuttaa: lahon puun, käymälän, ummehtunut, tympäisevä läsy. Joku arestilainen kävelee kopissaan nurkasta nurkkaan hyräillen ikävissään. Toinen iskee nyrkillä oveen pyrkien käymälään.
Sitten tulee päivystävä upseeri, paksu, pösäkkänaamainen, pöllönsilmäinen vääpeli. Vartiopäällikkö saa miehet äkkiä kahteen riviin ja tekee raittiilla äänellä ilmoituksensa. Vääpeli tarkastelee, huomauttaa tulitikusta seinän vieressä, nauloissa riippuvien leipälaukkujen kierteisistä hihnoista, jostakin auki olevasta manttelin napista, pölyisistä saappaista. Uhkaa tehdä raportin huonosta järjestyksestä vartiossa.