— Siellä on ankara sota meidän Taavettia vastaan, puhelee korpraali joukkueenjohtajastaan.
Sitten hän karistelee lakkinsa ja pakkauksensa päälle lunta ja käskee kumppaniensa tehdä samoin. Pitkän kierroksen jälkeen pääsevät he omaan osastoonsa, jossa Taavetti-kersantti alkaa tiukasti tiedustella, missä kulkuvartio on toiminut.
— Ei sen perästä ole nähty teidän vartiotanne, kun te läksitte. Ja vihollisen tiedustelijat ovat tulleet lävitse juuri teidän lohkoltanne…
Mutta kulkuvartion päällikkö selitti reilusti, ettei ole heidän syynsä, että he eksyivät tuntemattomilla mailla. Miksikä heille ei annettu karttoja eikä kompasseja? Koko yön ovat he hiihtäneet pimeässä metsässä eksyksissä. Vilu on ja väsyttää…
Taavetti-kersantti korottaa äänensä ja sanoo, ettei tämä asia pääty tähän.
Taistelu jatkuu. Metsäpuskissa rätisee ja välähtelee pyssytuli.
Hyökätään ja peräydytään. Vasta päivällä joudetaan syömään hikisinä
tai viluisina, kummalla vaivalla sota missäkin kohdassa on rasittanut.
Käsketään myös puhdistaa pyssyjä ja levätä.
Tällöin ne yöllisen kulkuvartion miehet kuulevat esikunnan lähetiltä, että päämajassa on ollut yöllä hauskaa. Kaikki isommat herrat ovat ryypätä kompsautelleet koko yön. Tämä tieto ilahduttaa vartion miehiä erinomaisesti: eivätpä he silloin liene koko tästä sotahommasta selvillä senkään vertaa kuin he. Taavetti-kersantti puhukoon mitä tahansa. He puhuvat vain suuresta eksymyksestään, yksimielisesti, jos asiasta kysymys tulee.
Päivä kuluu iltaan. Syödään kaurapuuroa ja jaetaan huomisen päivän muona, leivät ja sokerit. Sitten alkavat taasen iltapakkasen ja yön tullen sotaliikkeet. Kenttävartiot paikoilleen, kaikki valmiiksi.
Se naureleva ja kiroileva korpraali joutuu aliupseerivartion päälliköksi ja nyt ei ole mökkeihin menemistä. He ovat leveän virran partaalla, josta puhaltaa ilkeä öinen viima, joka käypi lävitse vanhojen ryssän manttelien ja saattaa luutkin vapisemaan. Mutta sinne vasten viimaa on vartiomiehen vain pidettävä naamaansa, katsottava, ettei vihollinen valkoisessa lumivaipassaan kuin kyttyräselkäinen haamu hiivi ylitse.
Hieman etempänä harmaan, ränsistyneen mökin seinien vieressä, johon miehet vartiopaikoilta käydään vaihtamassa lepäämään, on kyllä suojassa tuulelta, mutta kireä pakkanen puree sielläkin ihoa kuten suola tuoretta, veristä lihaa. Mökkiin ei ole lupa mennä, eivätkä aukaisseet sen oveakaan, kun vartiopäällikkö kolkutti. Jotkut yrittävät oleilla navetassa, mutta sekin on kylmä ja sen lattia on perin kurainen. Kun kaksi poikaa käy makaamaan ainoan lehmän kummallekin kupeelle, ei enää makuupaikkoja löydy. Ja kohta vartiopäällikkö ajaa heidätkin sieltä pois huutamalla: