Miksi hän niin kalpenee? ajatteli Gabriel. Suuttumuksestako? Eikö hän pidä siitä, että minä, joka olen ollut isäntä, muistutan häntä siitä ajasta. Se minun olisi pitänyt ottaa huomioon. Tuo ei ole hyväsydämisesi tehty häneltä, kun hän näkee minut köyhänä. Ei edes tervehdi! Mutta joka tapauksessa ymmärrän, että minun tulee mennä. Ei, jotain muuta se on, jotain enempää! Mikä puristaa hänen sydäntään samoin kuin minunkin? Samako syy? Taivaan Jumala, olenko erehtynyt? Onko onnettomuuteni paljon, paljon suurempi kuin luulinkaan? Vai eikö tämä ole onnea, surullista onnea, jota en koskaan saavuta, onnea joka tapauksessa! Lieden punaisessa kipuna patsaassa ja kekäleissä, jotka loistivat kuin satulinnat ja luhistuivat maahan kuin elämän jättämät lahonneet sukupolvet, näki hän heidän särkyneen tulevaisuutensa, heidän suuren, kovan kohtalonsa.
Koko illan tuijotti hän sinne katkerana, surumielisenä, tuskan ja juhlallisen surun valtaamana. Mutta hän ei ollut varma, oliko hän asian oikein selittänyt, eikä voinut päättää mitään. Väsyneenä ja tulen lumon vallassa hän tunsi olevansa oikeutettu omistamaan sen köyhän ilon, jonka oli saanut. Tuossa hyöri Ingert eikä näyttänyt huomaavankaan hänen olemassaoloaan, mutta hän kuuli hänen askeleensa, aavisti hänen sydämensä sykinnän, arvasi hänen kukistetut ajatuksensa.
Mutta Ingert ajatteli: Hän rakastaa minua! Miksi hän muuten olisi tullut? Nyt olen hukassa, nyt en koskaan enää saa rauhaa. Nyt palaa elämäni loppuun tuolla lieden tulessa. Kun hän oli yksin Nilsin kanssa kamarissa ja saattoi puhua vapaasti, sanoi hän:
— Sinun ei pitäisi pitää tuota miestä täällä.
Mies hämmästyi. Asia oli jo päätetty ja unohdettu.
— Ketä tarkoitat? Miksi?
— Sinä et tiedä hänestä mitään. En pidä siitä.
Enempää hän ei voinut sanoa, sillä jos hän olisi hipaissutkaan siihen, mitä oli ollut heidän välillään, olisi se ollut samantekevää, kuin jos olisi avannut koko sielunsa, koko haavansa. Siinä samassa olisi kaikki hänen ja miehen välillä ollut lopussa, ja hänenhän piti muistaa velvollisuutensa ja valansa.
Nils oli ensi kerran tyytymätön häneen.
— Se on minun asiani, vastasi hän. Hän on kertonut minulle mitä tarvitsi. Muuten olen hänelle jo luvannutkin.