Nyt oli Gabriel aikonut näyttää hämmästyneeltä, mennä tervehtimään Ingertiä tarkasti harkituin elein ja sanoa hänelle, kuinka kummallista hänestä oli tavata hänet täällä. Tämän kysymykseen olisi hän vastannut kertomuksella, jonka oli opetellut. Ingert olisi osoittanut myötätuntoisuutta puolittain vieraasti, hiukan nyreästikin, koska hänen asemansa Gabrielin suhteen oli niin omituisesti vaihtunut, mutta olisi kuitenkin ollut suloista ottaa se vastaan ja kuulla taas hänen ääntään. Mutta hän yksin näki Ingertin katseen, hänen vavistuksensa ja kalpeutensa punaisessa valaistuksessa, jokin kouristi äkkiä kovasti ja ylivoimaisen lujasti hänen sydäntänsä ja tukahdutti jokaisen äännähdyksen. Kaikkein vähimmin olisi hänelle ollut mahdollista sallia ensi sanansa, ensi liikkeensä Ingertin edessä olla valheen. Sitä hän ei ollut ennakolta harkinnut.
— Olen tuonut muassani miehen metsästä, kuten näet, sanoi Nils.
Ingert ei kuitenkaan katsonut häneen. Hän katsoi hänen takanaan ja päällään liehuvaan varjoon ja värisi ajatellessaan kohta saavansa kuulla hänen äänensä. Nyt siitä oli jo kauan, kun se oli kaikunut hänen unelmissaan, mutta kuten niissä ennen, oli se vielä nytkin oleva menneisyyden kajahtelevan ilman ympäröimä.
— Niin näkyy, vastasi hän ainoastaan.
— Aion pitää hänet täällä, jatkoi isäntä, koska paikka on vapaa ja hän hakee palvelusta. Saat pitää huolen siitä, että hän saa mitä tarvitsee.
Kun asia oli niin yksinkertainen laatuaan, ei hän huolinut edes ottaa selkoa mitä mieltä Ingert oli siitä. Se koski isännän aluetta, ja lyhyt tiedonanto riitti. Jos hän olisi kiinnittänyt huomionsa Ingertiin, olisi hän hämmästynyt.
Ingert tuli kaksin verroin kalpeammaksi ja aikoi painaa sydäntään, ikäänkuin olisi jokin siihen pistänyt. Mutta käsi ei kohdannut rintaa, sillä hän pakotti sen pysymään alallaan. Siinä tapahtui taistelu katkonaisin nytkäyksin. Hän hillitsi myöskin äänensä värähdykset, kun vastasi, mutta vastaus oli yksitoikkoinen ja lyhyt:
— Vai niin! Sen teen!
Nils ei huomannut mitään, ollen väsynyt ja epäluuloton. Toiset ajattelivat: Hän ei ole tyytyväinen, kun asia tuli niin äkkiä. Ehkä hän panee pahakseen, kun isäntä yksin päättää asian. Tahtoa hänellä on kyllä! Mutta heistä ei se seikka ollut erityisen merkillinen.
Gabriel seisoi paikallaan häiritsemättä, kenenkään kiinnittämättä häneen huomiota. Hän katsoi katsomistaan, kun Ingert taas kääntyi tuleen päin ja sen liekki leimahti korkealle sytykkeestä, jonka hän heitti siihen antaakseen siten askartelua vapiseville käsilleen.