Per Hallström (synt. 1866) on nykyisen Ruotsin huomatuimpia kirjailijoita. Köyhästä kodista lähteneenä hän antautui teknillisiin opinnoihin, suoritti insinöörintutkinnon ja lähti Amerikkaan, missä toimi kemistinä kaksi vuotta. Siellä, käytännöllisyyden maassa, hän sai kokea suuria pettymyksiä; etenkin sivistävän henkisen seurustelun puutteen hän kipeästi tunsi. Hänen kokemuksensa Amerikassa ja jo varhaisempikin, ulkonaisessa suhteessa vaikea elämä aiheuttivat sen puristuksen, joka sai hänen kirjailijakykynsä pulppuamaan esiin kirkkaana lähteenä. Matkaltansa palattuaan hän alottaakin kirjailijatoimintansa, jonka tuotteet ovat hämmästyttävän monipuolisia. Hän on samalla sekä realisti että idealisti. Melkeinpä kaikkia kirjallisuuden muotoja hän hallitsee: hän on luonut runoja, näytelmiä, romaaneja ja novelleja, humoreskeja ja yhteiskunnallisia satiireja valiten aiheensa sekä menneiltä että nykyisiltä ajoilta. Väliin vie hän lukijansa etelän ja idän maille luoden taidemaalarin siveltimellä värikylläisiä, tunnelmarikkaita kuvia, väliin taas laulaa valkean talven ja lumoavan kevään kotimaasta vienon surumielisissä runoissaan.
Suurimman mestaruuden on Per Hallström saavuttanut novellin alalla. Hänen kertomuksensa ovat parasta, mitä sillä alalla yleensä on olemassa. Taiteellisesti hiottu, suppea sanonta, kielen rikkaus, hieno sielunelämän kuvaus ja sykähyttävä myötätunto valtaavat lukijan. Myötätunto se usein juuri saa hänet valitsemaan kuvattavansa elämän lapsipuolista, joista hän on luonut kuolemattomia tyyppejä.
Per Hallströmin ensimäistä julkaisua, pientä vaatimatonta runokokoelmaa vuodelta 1891, seurasivat novellikokoelmat "Vilsna fåglar" ja "Purpur" sekä suurta suosiota saavuttanut teos "En gammal historia." Mainittakoon vielä näytelmät "Bianca Capello" ja "En veneziansk komedi" sekä erinomaiset novellikokoelmat "Thanatos" ja "De fyra elementerna". Viimemainitussa Hallströmin tuotanto esiintyy entistä taiteellisempana, suurenmoisempana ja sopusointuisempana.
Haaksihylky.
Ulkosaarilla puhuttiin vielä joskus tapauksesta, joka oli sattunut noin miespolvi sitten. Paikka oli tietty, ja jos osui joutumaan sen läheisyyteen silakkaverkkoja laskevien kalastajien mukana, saattoi kuulla sanan, joka pani mielikuvituksen liikkeelle.
Ylemmä — sanoivat he merkitsevästi varoittaen etsiessään nuotalle ankkuripaikkaa likellä rantaa — ylemmä! Muuten voi virta ajaa sen sinne.
Mikä siellä sitten on? tuli kysyneeksi uteliaana merkitsevästä äänenpainosta.
Hylky, kuului vastaus aivan kuin koko maailmassa olisi vain yksi sellainen olemassa.
Ettäkö kivekset tarttuvat siihen kiinni?
Ei siksi. Kyllä siinä tarpeeksi syvää on. Mutta kalaonni ei ole taattu sillä paikalla. Ja kun puhuttiin kalaonnesta, mitteli katse epäluuloisesti vierasta, jonka suhde tutkimattomiin ja outoihin, inhimillisiä hankkeita suosiviin tai vastustaviin voimiin oli epätietoinen ja siten tosin lupaavakin, mutta samalla vaarallinen.