Niin kauan kuin laskemista kesti, oli mahdoton saada enempiä tietoja, ja kivekset ja kohot molskahtelivat veteen, niin että kuului kuin olisi vaiteliaisuuden perään pantu piste toisensa jälkeen. Vasta kun kaikki oli valmiina ja pyydys kellui ylös ja alas tavallisesti huomaamattomassa, kuvastelevassa iltamainingissa, saattoi tulla kysymykseen jotenkin vastahakoinen myöntymys pyyntöön saada nähdä haaksirikkoutunut laiva, jos siitä vielä oli mitään nähtävissä.
Eipä ollut paljoa. Siinä oli niin syvää, että tuskin etumastokaan oli koskaan ulottunut pinnalle, ja nyt olivat molemmat mastot poissa, joko talteenotettuina tai jonkun keväisen jäänlähdön vieminä. Vasta sitten, kun oli kauan tuijottanut, käsi kiikariksi koverrettuna, veden pinnan rajassa, saattoi erottaa kallellaan olevan rungon koko reelingin. Saattoi nähdä katkenneet vantit, jotka kiemurtelivat kannella kuin ankeriaat, ankkuripelin joutilaine kampeineen, valmiina pyörimään kuin joku sadun eläin, ja ruorinvarren kauas sivullepäin väännettynä samoin kuin silloin kun se teki viimeisen epätoivoisen yrityksen vaaraa välttääkseen. Kaikki oli tummaa, varjomaista, melkein aineetonta. Näki myöskin kajuuttaportaan aukon, joka oli musta kuin kaivos ja tuntui johtavan aivan suunnattomaan kuiluun. Huolimatta selvästä alastomuudestaan oli se kammottavaa kuten kaikki, mikä on ollut ihmisten omaa ja sitten luisunut kadoksiin elämän käsistä. Ei ainoakaan meriruoho eikä leväkasvi ollut siihen juurtunut, luultavasti syvyyden tähden. Mutta saattoi myös tuntua siltä, kuin jonkinlainen kirous olisi pitänyt ulohtaalla kaiken kasvullisuuden. Tiheänä laumana lähestyvä lahnaparvi säikähti laivan varjoa, ja leveät kyljet välähtivät metallimaisesti sen samassa kääntyessä ja kadotessa. Oli aivan kuin sadat keihäänkärjet olisivat taittuneet oudon, aavemaisen valon kajastuksessa.
Oli mahdotonta käsittää, kuinka alus oli voinut upota sellaiseen syvyyteen ja siksi kaukana maasta.
Se oli tapahtunut keskiyöllä, kerrottiin. Kaljaasi oli ollut seudulla outo, tullut kovaa vauhtia, kovassa myrskyssä. Sitten se oli törmännyt terävään kallionkulmaan, kimmahtanut taaksepäin jonkun matkaa vajoten ja luisuen äkkijyrkännettä alas. Ken tietää, miten kaikki oli käynyt. Siellä se nyt joka tapauksessa oli.
Ei siis ketään pelastunut miehistöstä.
Ei kukaan elävänä päässyt sieltä. Eikä sillä hyvä; jälkeenpäinkin se tuotti onnettomuutta.
Kun oli kuljettu kappale kotimatkaa, sai kuulla lisää, koko tarinan sellaisena kuin se oli.
Tarinat ovat kansan suussa niukkasanaisia, aivan kuin ne vastoin heidän tahtoaan jäisivät muistiin. He eivät puhu paljoa itsestään ja vielä vähemmin luonnonvoimista, joista ei juuri tiedä muuta kuin että niiden luonne on oikukas ja närkästyvä, niiden tahto hiljaisuutta ja salaperäisyyttä kauttaaltaan. Siihen aikaan, kun ne olivat taruperäisiä, eläviä yksilöitä, mainittiin niitä kiertelevillä nimityksillä, sillä oikeissa nimissä piili taikavoima. Vaikka tämä käsitys nyttemmin on hävinnyt, on siitä jäänyt jäljelle jonkinmoinen arkailu. Muu johtuu luonteen kalseudesta. Ei ole paljoa sanomista elämästä, jota on saanut kokea kaikessa sen kuivassa kovuudessa. Aivan yksinkertaisesti kaikki käy niin ja niin, koska ei toisin voi. Mieltäkiinnittävää se ei ole, eikä itsekään välitetä olla. Jos joku on ajatellut ja tuntenut jotain elävästi, ei hän puhu siitä sanaakaan. Niin säilyttää tarina vain tapahtuman lujan ja kuolleen luurangon, joka on kokoonpantu muutamista kankeista sanoista, ja vieras kuuntelija kysyy turhaan: eikö enempää? On ollut enemmän. Luuranko on ollut osa elävästä ruumiista, joka nyt täytyy jättää arvaamisen varaan.
Siihen oli hyvää aikaa säyseitten sanojen välillä, joita soudunkin tahdikkaat liikkeet venyttivät ja katkoivat. Kohta oli kaikki lopussa, ja veneen jättämä juova sileni ulapan vaaleanvihertävään ja tiilenpunaiseen peilipintaan ihmeellisessä kesäyön valossa.
Tapahtuma oli ollut suunnilleen tällainen.