Haaksirikko tapahtui myöhään eräänä syksynä, jolloin oli tuullut kauan ja kovasti. Mies, joka hoiti pientä majakkaa laivareitin varrella olevalla luodolla, ei ollut voinut soutaa tarkastamaan, paloiko lamppu todellakin. Niin oli hänen tapansa tehdä ainakin muutamia kertoja öljysäiliön täyttämisten välillä. Hän oli hyvin tunnontarkka, ja nyt häntä lakkaamatta vaivasi ajatus, että liekki oli saattanut sammua, vaikka hän tuskin tiesi, kuinka se olisi voinut tapahtua. Hän oli tehnyt kierroksen ulommaksi, lähdettyään viime kerralla paikalta, ja nähnyt molempien valojen miettiväisten silmien tavoin loistavan ja sulkeutuvan, ja vihreässä hämärässä ne olivat saaneet tähtiä muistuttavan iäisyyttä sädehtivän valon. Kaikki oli kuten pitikin, ja hän katseli niitä samalla mielihyvällä kuin ennenkin, mutta vesi kuvastihe jäisenä ja synkkänä ja pian saapuivat puhurit. Päivien kuluessa hän kävi yhä levottomammaksi, ja joka kerta, kun hän sytytti piippunsa, lensi ajatus pienen liekin luo ja tikku sai palaa sormeen asti, ennenkuin hän tuli sen sammuttaneeksi.
Päivää ennen tapahtumaa oli hän pyytänyt soutuapua eräästä mökistä, johon oli helpoin päästä. Siellä asui neljä veljestä, mutta yksi ei voinut tulla kysymykseenkään, sillä hän oli sairas. Hän oli joku vuosi sitten ollut merihädässä ja pelastunut kyllä eräälle saarelle, mutta saanut siellä viettää monta vuorokautta nälissään ja vaatteet jäästä kalisevina. Se oli ollut niin kovaa, ettei hän koskaan voinut enää lämmitä, vaikka joutui kuumeeseenkin. Hän oli aivan kykenemätön, säryn murtama, miltei halvattu ja yski keuhkoja ja maksaa, kuten sanotaan kaloista, jotka ovat nielleet koukun niin, että sisälmykset vääntyvät ulos sen mukana. Pahinta oli, että koko hänen luonteensa oli onnettomuudesta muuttunut, hän oli tullut katkeraksi, ilkeäksi ja kateelliseksi kaikkia kohtaan, joilla oli paremmat olot kuin hänellä. Hän makasi säyläsohvallaan vuorokaudet läpeensä kääntäen selkänsä päivään päin, mutta tahtoi neuvoillansa puuttua kaikkeen ja oli siten taakaksi itselleen ja muille.
Toiset olivat yhtä hyviä ihmisiä kuin muutkin sillä seudulla, ja majakanvartia toivoi varmasti saavansa heiltä apua, vaikka retki olikin vaarallinen. Myrsky riuhtaisi lukonkääkän hänen kädestään, kun hän astui tupaan, ja rajuilma kävi joka hetki kiivaammaksi, meri kuohui mustana ja viheriänä rantajään takana, ja taivas oli pelkkää ajelehtivaa levottomuutta. Hän olisi heti saanut mitä halusi, jollei sairas olisi äkkiä ruvennut tarkkaamaan mitä oli tekeillä.
Hän käänsi laihat, venyneet, sinertävät ja verestävät, nyljetyn hevosen kaltaiset kasvonsa huoneeseen päin. Häntä harmitti vanhuksen juurtajaksainen puhe ja toimeliaisuus.
— Mitä te nyt huolehditte? hän kysyi.
— Lamppu voisi sammua, ja silloin…
— Sammuako? Ja silloin? Mitä sitten?
— Voi tapahtua onnettomuus, jos joku laiva sattuisi kulkemaan.
— Onnettomuuksia tapahtuu aina. Sinä kyllä silloin nukuit rauhassa, kun minä olin luodolla. Kaikki muut samaten. Ei minulla ollut kovin hyvä olo. Antaa niiden pirujen käydä samoin! Mereen jääminen ei kai ole pahinta.
Tuollaisia ajatuksia eivät toiset, terveitä ollen, voineet käsittää ja he hankkiutuivat lähtemään ulos. Tässä oli jotain, joka kiihotti sairasta saamaan mielipiteensä voitolle, ja hän tunsi suorastaan jonkinlaista elämäniloa.