— Myrsky taantuu ennen yön tuloa, sanoi hän tyynesti, sen kuulee otteista. Se on nyt korkeimmillaan. Tunnen sen varmasti ruumiissani. Odottakaahan vähän aikaa täällä, niin saatte nähdä!
Ja koska hänen murjotut jäsenensä todellakin olivat osoittautuneet kykeneviksi aavistamaan säänmuutosta, ottivat veljet hänen sanansa onkeen. Eihän tarvinnut suotta ruveta vaivaamaan itseään. Päätettiin odottaa, ja sillä aikaa ilmestyivät pullo ja kortit pöydälle. Ei tarkattu enää ulkona riehuvia voimia, eikä kukaan huomannut ottaa ajasta vaaria. Ainoastaan sairas nosti tuontuostakin päätään nauttien viekkaudestaan ja ehkä ensi kerran elämässään myrskyn raivoamisesta. Se paisui yhäti, tullen hillittömäksi, se riemuitsi ja vihelsi hävittämisinnossaan.
Käy kuten ennustinkin, puheli hän toisinaan. Nyt se pian lannistuu, nyt siitä ei kohta ole mihinkään, nyt se ei voi enää matoakaan vahingoittaa.
Toisten ajatuksenjuoksu oli sekava; he vain hymyilivät mukana hänen oudolle, kummalliselle hymylleen ja panivat sen juomisen laskuun. Heistä tuntui hauskalta istua siinä, missä nyt olivat. Ennenkuin he tiesivätkään, tuli hämärä.
Silloin syttyi välke raajarikon pimeään toivottomaan katseeseen.
— Parasta olisi sytyttää valo, sanoi hän ilkeän voitonriemuisesti. Nyt juuri se taisi sammua majakasta. Ja nyt tuntuu taas rupeavan tuulemaan!
Hän matki sitä vääntäen lapsellisesti, mutta samalla kammottavasti huuliaan, jotka olivat halkeilleet ja haavoittuneet taudista — huu, huu, näin se panee! Ja kun hänen täytyi yskänsä tähden keskeyttää, kuulivat toiset saman äänen, ainoastaan suurempana ja hurjempana kaikessa pimeydessä ja autiudessa, kulkevan tuvan katon ylitse, huu, huu.
Nyt he ymmärsivät, että olivat antaneet petkuttaa itseään, ja nauroivat sydämestään sille kuin ainakin onnistuneelle ja hyvänsävyiselle kepposelle. Oli liian myöhäistä ryhtyä mihinkään, ja kaikki olikin ehkä ollut vain turhaa hälyytystä. Juotiin ja pelattiin vielä jonkun aikaa, kunnes alkoi nukuttaa. Ainoastaan majakanvartia muisti vielä levottomuutensa, mutta lohdutteli itseään sillä, että vaikkakin siihen voi olla aihetta, ei hän voinut syyttää itseään velvollisuutensa laiminlyömisestä.
Seuraavana päivänä huomattiin haaksihylky maalta päin. Pari ruumista löydettiin ja jotain irtainta, josta laiva voitiin tuntea. Tutkimus osoitti majakkatulen sammuneen. Polttoainetta oli kyllä, mutta jokin koneistossa oli joutunut epäkuntoon. Kapteeni ja yksi mies oli kateissa, mutta ei ollut pitkältä hakuaikaa, sillä talvi jääti pian vedet. Sen mukana levisi unhotus kaiken yli.
Eräs veljeksistä ei ensi alussa voinut helposti rauhoittua. Hän oli nuorin ja luultavasti hentoluonteisin; hän ei ollut vielä nähnyt muuta maailmaa, kuten toiset, eikä siis tottunut sen tapaan, että ei saa olla liian arkaluontoinen edesvastuuseensa nähden. Hän moitti itseään siitä, ettei ollut auttanut, ja oli jonkun aikaa raskasmielinen ja kärsimätön. Hän ei saanut puhua tapahtumasta, sillä jokainen viittaus siihen tuotti hänelle sairaan veljen pilkan ja parjaukset. Tämä tunsi melkein vihaa noita outoja vainajia kohtaan ja tekaisi heitä vastaan syytöksiä mitä tyhmimmästä ja rikollisimmasta huolimattomuudesta laivan ohjaamisessa. Tämä pakko syvensi nuoremmassa veljessä vaikutelmaa, mutta tuskin se sentään jätti jälkeensä vallan syvää arpea, sillä ennen joulua hän taas oli entisellään. Hän oli voimakas, rohkea ja hilpeä nuori mies, nimeltä Mauno.