Keväällä, kun meri pääsi kahleistaan, ruvettiin taas puhumaan hylystä. Tiesi millä perusteella kulki huhu, että siellä oli rahoja; pian sai se varmuuden muodon ja summa voitiin sanoa taalereissa. Pojat, jotka ennen sen enempää ajattelematta olivat katselleet, kuinka etumaston kehrä oli murtanut tähden kirkkaaseen jääkattoon, näkivät sen nyt keinuvan ylös-alas aalloissa ja viittovan kaikenlaisia luvaten. He makailivat pitkät ajat kokkanuora kiinni ja tuijottivat syvyyteen; he luulivat näkevänsä jos minkälaisia rikkauksia ja tavoittelivat niitä haroilla, jotka tavallisesti takertuivat touvistoon jääden sinne. Sen pitemmälle ei päästy, sillä syvyys oli liian suuri. Aikaihmisiä pidätti tästä pelastusyrityksestä vaisto, joka sanoi sen hyödyttömäksi, sekä rehellisyys, sillä jos rahoja oli, oli niillä omistajakin.
Mutta raajarikko, joka makasi säyläsohvallaan, tuli aivan kuin noidutuksi tämän kuullessaan; hän väänteli ajatusta samalla kuin itse kiertelehti tuskissaan, hänen katseensa jäätyi ja koveni yhteen paikkaan tuijottavaksi. Miten hän lie puhunutkin, tosiasia on, että hän sai veljet myöntymään ja tehtiin suunnitelma. Maunon, joka oli hyvä uimaan, tuli sukeltaa noutamaan aarretta, ja koko hanke oli pidettävä salassa. Itse täytyi hänen ruveta johtajaksi, vaikka ei ollut käynyt oven ulkopuolella sairastumisensa jälkeen. Eräänä aamuna ani varhain käytiin toimeen.
Suuri vene pantiin kuntoon ja takateljot peitettiin patjoilla, sairas kannettiin peitteessä rantaan ja asetettiin niille. Ilma oli kolea, hän yski melkein kasaan itsensä, kierrellen kuin ankerias lipossa; hänen kasvonsa kävivät mustiksi kuin hukkuneella, ja puolikuolleena hänet laskettiin veneeseen. Hän näytti kamalalta auringonvalossa, maatessaan likaisena likaisella vuoteella läkähtymäisillään haukkoen henkeä. Sormet hapuilivat kynsimäisen koukistuneina särystä, yskä oli kumeampiäänistä kuin veden loiske venettä vasten, ja ajettuneita, märkiviä silmäluomia pakotti kirkkaassa valossa. Mutta hänen noiduttu tahtonsa voitti aina, hän laski leikkiä ja nauroi, vaikka se tuotti aina yskänpuuskan, ja kun he tulivat paikalle, kurotti hän päätään veneenlaidan ylitse, varovaisesti tunnustellen kuin mato ryömiessään maasta esiin.
Hänet asetettiin laakealle kalliolle niin, että hän saattoi nähdä kaikki; siinä hän makasi helteen lisääntyessä ja unohti tuskansa hyvinvoinnissaan ja innoissaan. — Toiset pitelivät pingotetulla nuoralla venettä laivahylyn kohdalla, Mauno riisuutui, pani nuoran vyötäisilleen, otti kiven syliinsä painoksi ja syöksyi päistikkaa veteen.
Hänen piti ensin katsastaa paikkoja ja koettaa, kuinka kauan voi pysyä veden alla. Raajarikon piti laskea aika suuresta merimieskellostaan, että tiedettäisiin sitten myöhemmillä kerroilla milloin hänet piti vetää ylös, jos liian kauan viipyisi.
Hän viipyi jotensakin kauan. Veneessä-olijat, jotka näkivät hänen valkean ruumiinsa katoavan, hapuilivat peloissaan nuoraa; raajarikosta tuntui kello seisovan, niin hitaasti kulki sekuntiviisari. Hänen täytyi painaa se korvaansa vasten ja pidättää yskäänsä, voidakseen kuunnella. Äkkiä pisti Mauno päänsä esiin aivan toisesta paikasta kuin he olivat odottaneet, hymyilevänä, punaisena ja kiiltävänä, läähättävästi hengittäen. Kun hän kykeni puhumaan, huusi hän iloisesti ja meluavasti, kuten uivilla on tapana:
— Se näytti puhtaalta ja siistiltä, kansi oli tyhjä. Oikein se näytti kummalliselta, saattoi erottaa kaikki tarkkaan. Oli kuin kaikki olisi ollut isompaa. Edessäpäin oli touveja, muutamia katkenneita vantteja. Siellä alla oli jotain, mitä lie ollut.
Raajarikon katse kiilui ahnaasti, ja kello kilahteli ketjua vasten.
— Siitä sinun olisi pitänyt ottaa selvä. Se voi olla matka-arkku. Sinun pitäisi pitää nuora varalla ja panna silmukka sen ympärille.
Ja tuskin hän malttoi odottaa, kunnes veli jaksoi mennä taas alas.