Ei koskaan emäntä häntä puhutellut, ei koskaan katsonut häneen. Kun hänen täytyi ojentaa vieraalle ruoka, tapahtui se ilman minkäänmoista näkyvää epäystävällisyyttä, mutta sanattomasti, aivan kuin tämä ei olisi ollut ihminen, vaan jokin yliluonnollisista ja salaperäisistä olennoista, joille vanhan tavan mukaan annettiin talon uhrit juhlain aikana. Yhtä vaiti ollen otti toinen ne vastaan eikä näyttänyt kummeksivan hänen käytöksensä omituisuutta. Gabriel painoi päänsä alas, ja jos oli tulta liedessä, istui hän siihen tuijottaen vakavana, mutta näöltään tyytyväisenä, ajatustensa ja unelmiensa vankina.
Hän ajatteli ja uneksi tähän tapaan:
Hän ei ollut täällä muiden joukossa, hän ei nähnyt Ingertin liikkeitä, kun tämä kauniina, kalpeana ja hiukan ylpeänä kulki suuressa huoneessa; hän vain kuunteli häntä. Hänen sisäinen silmänsä loi nopeasti kuvia korvan vaarinottamisille. Siihen taloon, jonka hän oli jättänyt tyhjänä ja puolivalmiina talvipakkaseen, kauas kylmien, jäykkien vuorten keskelle, sinne hän siirtyi joka ilta. Yksin hän ei siellä ollut; kaikki, mitä hän oli elämältä vaatinut, vaan ei saanut, se oli hänen kerallaan siellä. Vaitelias nainen, jonka oma hänen sielunsa oli, mutta joka ei siihen tahtonut katsettansakaan luoda, katsoi siellä häneen kirkkaasti, syvästi ja loistavasti, puhuikin siellä. Siellä he molemmat itkivät ja riemuitsivat. Siellä oli lumous heidän väliltään kaikonnut, siellä piti elämä alettaman. Mutta kaikki ei ollut tähän vielä valmista; juhlallisesti ja valoisasti piti se ottaa vastaan. Kaikki suunnitelmat, joita hän ei ollut saanut valmiiksi, vaan jättänyt jälkeensä paleltumaan syntymättömien sielujen tavoin, täyttyivät nyt. Paljon kauniimmiksi kuin hän konsanaan oli nähnyt tai uneksinut, muodostuivat hänen työskennellessään talouskapineet, jotka täyttäisivät kamarit; kaikki oli loistavaa ja rikasta kuin peikon aarteet, sen peikon, joka alkoi rakentaa rinnan hänen kanssaan. Yksitellen ne valmistuivat, ja jokaisesta iloitsivat molemmat kuin lapset ja ihailivat niitä kauan yhdessä. Heidän parhaillaan tätä tehdessään saattoi osa työstä kadota hänen käsistään ja häipyä pois tai koko paikka heidän välillään tulla tyhjäksi. Se ei häntä ihmetyttänyt. Niin on onnen laita, ajatteli hän; kokonaisena ja täytenä sitä ei helposti saa haltuunsa. — Vielä parempaa piti kaiken olla kelvatakseen Ingertille; aikaa oli yllin kyllin. — Taas uudestaan alusta, ja reippain mielin! Vaiva on niin rakas ja siunattu. — Ja väsymättä alotti hän unelmissaan uudelleen työnsä.
Hän istui hiljaa hymyillen, ja hänen silmistään välähtelivät niihin kuvastuvat kekäleet. Ei koskaan aika tuntunut hänestä pitkältä yöhön mennessä.
Mutta joka aamu, kun hän kohtasi Ingertin, hän suuntasi häneen nopean, vaativan ja kysyvän katseen: Eikö se pian tapahdu? Muistatko, missä olimme? Vaikka hän kääntyi pois, näki Gabriel, että katse sattui ja että kalpea välähdys lehahti hänen kasvoilleen ja käsi yritti kohota ylös, mutta pysähtyi heti.
Minä kidutan häntä, ajatteli Gabriel; lie syy kuinka suuri tai pieni tahansa, sama teräs on lävistänyt meidän molempain sydämet. Minun ei olisi pitänyt tulla, enkä saa jäädä tänne.
Mutta koko päivän hän ikävöi ja kaipasi kotiin. Hän oli kuin lumottu ja tunsi, ettei enää vallinnut tahtoansa.
Olen tavannut osani sellaisena kuin kohtalo sen on minulle määrännyt, ajatteli hän, enkä sitä valitakaan. Onhan hän minun läheisyydessäni. Hänelle se ei ole mitään merkinnyt, se on vain loukattua ylpeyttä. Minä olin hänen isäntänsä ja muistutan häntä siitä, minkä hän tahtoo unohtaa.
Tuo kaikki oli tullut tavaksi, josta ei voinut poiketa.
Nils ja väki olivat myös tottuneet ilmaan, jonka vieras oli muassaan tuonut tupaan, eivätkä useimmiten huomanneetkaan eroa entiseen nähden. Tehdäkseen kylmyytensä häntä kohtaan vähemmin huomattavaksi ja siirtääkseen sen epäluulojen ulottuvilta oli Ingert muuttunut kaikkia kohtaan harvapuheiseksi sanoen ainoastaan tarpeellisimmat. Se kuulunee hänen olentoonsa, arvelivat toiset, ja heistä hän oli kaunis ylpeässä, nuoressa arvokkuudessaan, tuskin häntä toivoikaan toisenlaiseksi, sillä ei ainoakaan hänen velvollisuuksistaan tullut laiminlyödyksi.