Miehensä lapseen hän suuntasi kaiken, mikä ei muutoin saanut tulla esiin. Hänestä tuli mitä hellin äiti pojalle, mutta iloton äiti, joka vain antaa eikä koskaan odota mitään itselleen. Kun lapsi oli sairas, saattoi hän kulkea ja kantaa sitä nukuttaen tuntikausia, kuunnella sen vaikerrusta ja omia askeleitaan. Sitten istui hän unohtaen kaiken muun lasta tuudittaessaan, kuin olisi hänellä ollut suru sylissään, ja tuijotti lapsen vaalean pään yli tiheneviin, leveihin varjoihin, ja pimeyteen, joka nousi lattiasta tulvivan virran tavoin. Jos häntä johonkin kutsuttiin, laski hän taakan luotaan kaipuulla, ikäänkuin jostain suloisesta eroten. Lapsi piti hänestä, mutta omalla tavallaan. Se kiintyi häneen, mutta hymyili harvoin hänen läheisyydessään. Se oli hiljainen ja miettivä, kuin olisi nähnyt aikaihmisten maailman vakavassa ja pelottavassa tulevaisuudessa.
Nils kunnioitti Ingertiä vielä enemmän, kun tämä siten kohteli hänen poikaansa, eikä nähnyt vaimossaan mitään virhettä, vaikka häntä joskus ihmetyttikin se, että heidän elämänsä oli niin omituisen juhlallista. Mutta se sopi hyvin hänelle, sillä hän oli hidas ja arvokas luonne, joka oli kokonaan kiinni velvollisuuksiensa täyttämisessä.
Ja niin kului aika.
VI.
Eräänä päivänä, kun talvi taas oli tullut, tapahtui jotain.
Oltiin metsässä kaatamassa puita. Oli satanut paljon lunta. Se oli alkanut ensin sumulla ja sateella, mutta puhdistanut sittemmin ilman kirpeäksi pakkaseksi. Siitä syystä oli lumi tarttunut korkeitten kuusten oksiin raskaiksi möhkäleiksi. Siinä ne riippuivat eriskummaisten, nukkuvien olentojen muotoisina ja pitivät oksista kiinni kankeilla jäsenillään, niin ettei juuri mitään pudonnut maahan kirveeniskujen tärisyttäessä raudankovaa puuta. Nils ei kiinnittänyt huomiota tähän painonlisäykseen, vaan viipyi liian kauan paikallaan hakatessaan erään suuren puun tyveä. Samassa runko taittui kuin lasi ja kaatui suoraan hänen päälleen.
Kaikki kuulivat rymähdyksen seuraavan liian nopeasti viime iskua, kaikki käsittivät vaaran, mutta kukaan ei ehtinyt ajatella mitä oli tehtävä. Ainoastaan vieras mies syöksyi esiin nopeasti kuin petoeläin, kiskaisi isännän luokseen juuri kun isku hipaisi hänen päätään, heitti hänet alleen maahan ja sai hänet pelastetuksi. Kättään hän ei ehtinyt vetää tarpeeksi nopeasti pois. Se sai iskun, ja puun kylkeen jäänyt oksan tynkä repäisi suuren, syvän haavan siihen.
Nils nousi ja katsoi ihmeissään pelastajaansa, ennenkuin huomasi, minkä arvoinen tämän teko oli. Vielä sittenkin kiitollisuudessaan hän kummasteli tämän käytöstä.
Mies seisoi omituisen jäykästi hymyillen, kalpeana, loistavin silmin ja katsoi, kuinka verensä valui valkealle lumelle. Ei ainoakaan piirre vääntynyt tuskasta, päinvastoin näytti se tuottavan hänelle nautintoa ja vapautusta. Hän tuijotti punaisten pisarain tipuntaan, kuin olisivat ne muodostaneet kirjoituksen, jonka selitys oli hänelle suuriarvoinen ja antoi vastauksen lukuisien kysymysten vuohon. Hän liikutti hiljaa huuliaan ja sanoi itsekseen: Niin piti käymän. Niin minun piti toimia ja niin minä toimin. Näin opin tuntemaan itseni.
Hän oli yhtä kaukana ympäristöstään kuin joka ilta lieden äärellä istuessaan, unelmiensa vankina kuten silloinkin.