Ingert tuli suoraan häntä kohden. Hänen käyntinsä oli hyvin nopea, melkein juokseva. Kasvot loistivat kalpeudesta pimeässä, mutta myöskin jostain muusta syystä, Gabriel ei vielä tiennyt mistä.

Kun hän oli aivan Gabrielin kohdalla, avasi hän suunsa puhuakseen, mutta ei saanut äännähdystäkään kuuluviin. Hän oli niin tottunut pidättämään niitä hänen läheisyydessään, että ne kieltäytyivät tottelemasta. Hänen kätensä tavoittelivat rintaa, pysähtyivät kuten tavallisesti, vapisivat ja jäivät liikkumattomiksi. Nuo tuhannet pistot, joista hän oli kärsinyt sanatonna, nyt olivat niiden terät taas siellä. Hänen kasvoihinsa tuli pingotettu jäykkyys, ja kaikki valmistui kamppailuun.

Niin antoi hän välttämättömän tulla.

Kädet kohosivat rinnalle ja puristivat sitä lujasti, kuin olisivat tahtoneet kaiken terävän painaa syvemmälle sinne, ja sulkeutuivat suonenvedontapaisesti ikäänkuin veri tulvaa ehkäistäkseen. Hänestä oli rajattoman tuskallista vaikenemisen pakko.

Nyt liikkuivat jäykät huulet. Nyt se tuli.

Mutta siitä ei muodostunut sanoja, tuskin inhimillistä ääntä. Hurjana vapauttavana huutona se murtausi esiin myrskyisenä riemuna siitä, että vaitiolo vihdoinkin oli murrettu, mutta samassa se ilmaisi tuskaa jonkun uuden, vielä entistä valtavamman edessä. Ja hän horjahti ja vaipui lattiaan.

Hän ei sinne ehtinyt. Gabriel oli pystyssä ja piti häntä sylissään. Hän jäi seisomaan, vaikka taakka kävi hyvin painavaksi.

Ingertin pää oli lähellä häntä, hänen kätensä sivelivät hänen kasvojaan vapisevin nykäyksin. Hengitys hyväili lämpimänä ja värisevänä hänen huuliaan. Hän pyysi anteeksi kaikkea, hän valitti heidän yhteistä suruaan, hymyili heidän hetkelliselle onnelleen, tunnusti koko vuoden tuskan ja rakkauden, joka oli painunut veriin.

Ingertillä ei ollut sanoja tähän, vaan ainoastaan kädet, joita hän vielä jaksoi liikuttaa. Lopuksi — kaikki tapahtui kuitenkin niin nopeasti — oli hänellä vain sielunsa, ja sen hän antoi pitkässä, omituisen pinnistetyssä henkäyksessä aivan Gabrielin suulla. Sitten hän oli aivan hiljaa.

Gabriel oli häntä suudellut suutelemistaan riemuiten ja kyynelöiden. Hän tunsi pitävänsä käsissään ääretöntä onnea, jonka loisto sai hänet unohtamaan siihen johtaneen tukalan tien ynnä kaiken muun kovan ja raskaan. Mutta hän käsitti heti mitä oli tapahtunut, pidättyi ja seisoi kuunnellen hiljaisuudessa.