Toisin ei voinut käydä, lanka ei voinut kehräytyä edelleen. Näin täytyi heidän kohdata toisensa. Gabriel ei edes tiennyt, mitä hän tunsi sen tapahtuessa, ainoastaan, että niin sen piti olla. Mutta hän ei voinut päästää Ingertiä luotaan nyt, kun vihdoinkin piti sylissään kaikkea kaipaamaansa, ja hän seisoi tuudittaen häntä hiljaa, katse suunnattuna hänen olkansa yli ulos pimeyteen ja yön kylmiin tähtiin.
IX.
Kun tätä kesti liian kauan, tuli Nils noutamaan vaimoaan takaisin.
Silloin oli vieras istuutunut sängylle saadakseen vapaaksi käden, millä hyväillä Ingertiä. Hän tuuditti häntä kuin lasta ja tuijotti jäykästi mieheen. Hän oli samannäköinen kuin tavallisesti iltaisin tulen ääressä.
Sisäänastujan mykkään hämmästykseen hän ei vastannut. Hän siveli Ingertin hiuksia otsalta ja osoitti hyväilyllään, kuinka kalpeat ja muuttuneet tämän kasvot olivat.
— Hän on kuollut, sanoi hän viimein. Ja hän lisäsi Nilsin säikähtyneeseen, soinnuttomaan toistantaan: Hän on kuollut, kuten näet. Hän tuli lopulta luokseni.
Ja hän tuuditti häntä ja painoi häntä rintaansa vasten kuten ennenkin, huolimatta vaikka joku näkikin sen ja kuka näki.
Kun mies seisoi lamautuneena, ajatuksetta, jatkoi hän, yhäti tuudittaen Ingertiä edestakaisin;
— Minä rakastin häntä, näetkös, kauan sitten. Siksi tulin tänne. En toivonut mitään voittavani, enkä saanut edes sanaa. Tahdoin vain olla häntä lähellä. Sen sain. Elämäänsä hän ei saanut minulle antaa, siksi antoi hän minulle kuolemansa. Nyt hän on minun.
Nils ei ymmärtänyt vielä mitään. Hän ei voinut uskoa sitäkään, että Ingert todellakin oli kuollut. Kaikkihan oli niin käsittämätöntä.