— Mitä olet tehnyt hänelle? kysyi hän ja lähestyi uhkaavasti. — Päästä hänet! Anna tänne!
Mutta Gabriel istui vain ja tuuditti ja suuntasi häneen omituisen tyynen, viilentävän katseen.
— Mitäpä minä olisin tehnyt? Sinä lähetit hänet tänne, eikö niin? Sinä olet antanut hänet minulle, ja nyt hän on minun, nyt häntä ei kukaan voi ottaa takaisin. Hän on vaiennut vaikenemistaan pitääkseen valansa, nyt sen käsitän. Mutta en ennen tiennyt, mitä se hänelle maksoi. Vaitiolo kiristyi hänen sydämensä ympärille, sillä se oli minun jo ammoisista ajoista ja se pyrki minulle. Lopulta katkesivat siteet, mutta silloin ne olivat kuristaneet liian kovasti. Sydän ei voinut kestää vapauttaan, kaikki oli tullut sille liian pieneksi. Se särkyi samassa silmänräpäyksessä; mitäpä se muuta olisi tehnyt? Hänen on hyvä olla, meidän on molempien hyvä. En kyyneltäkään ole itkenyt.
Nyt alkoi Nils ymmärtää. Hän muisti Ingertin viime ilmeen ja sanan, hän taisteli itkua vastaan. Hän tunsi, että vieraan katse sulki hänet Ingertistä pois, ja se koski kipeästi. Mutta hänen oma surunsa, niin syvästi ja kipeästi kuin hän sen tunsikin, oli liian pieni uskaltaakseen tässä ilmetä.
— Sinä hänet olet surmannut, valitti hän.
— Ehkä olet oikeassa, mutta mitäpä se nyt merkitsee? Katsohan häntä.
Ja Gabriel pyyhkäisi taas syrjään hänen hiuksensa ja osoitti, että hän näytti hymyilevän. — Etkö näe, että onni sen teki! Vielä enemmän, kohtalo itse.
Nils sen näki, ja häntä paleli, vielä enemmän syrjään työnnettynä kuin ennen, sokeassa surussaan.
— Jos on niin kuin sanoit, sanoi hän, jos on niin kuin sanot…
Mutta hän ei epäillyt, eikä tiennyt myöskään mitä sitten seurasi hänen ajatuksissaan.