Vieras liitti tyynenä sanansa siihen;
— Silloin kuuluu minulle mitä tässä on hänestä jäljellä. Sitä et häneltä kieltäne?
Ja kun mies hämmästyi hänen tavatonta pyyntöänsä, jatkoi hän:
— Minä vien hänet sinne, missä hän on syntynyt ja kasvanut. Siellä hän parhaiten lepää. Minulla on siellä talo ja minä rakensin uuden. Sen jätin tyhjäksi, kun oli varmaa, että hän ei koskaan tule siinä asumaan. Siellä hän saa maata paareilla. Joka ilta istuissani olen rakentanut sitä edelleen kuullessani hänen askeleensa, mutta tätä en koskaan uneksinut. Nyt sopii talo semmoisenaan hänelle. Paljaat, puhtaat laudat. Nyt se on valmis, ja nyt hänen täytyy päästä kotiin.
Ja mies antoi lupauksensa hänen katseensa pakottamana ja tuntien vähäisyytensä tämän suuren, puoleksi käsitetyn, selittämättömän rinnalla. Kun Gabriel nousi laskien luotaan rakkaan, raskaan taakkansa, teki hän sen Ingertin viimeistä matkaa valmistaakseen.
Soihdut olivat palaneet loppuun, huomaamatta kaikessa levottomuudessa ja kauhussa. Tähdetkin olivat sammuneet. Juhlapäivä valkeni juhlallisempana ja kylmempänä harmajassa kalpeudessa kuin koskaan ennen kuluneen vuoden ajalla. Yli vaikeitten maitten ja jäätyneitten vesistöjen poistui matkue siihen suuntaan vuorien väliin, missä kulkusen kilinä soi kivistä aivan kuin siellä sisällä, ahdistetussa ja sidotussa, äärettömän väkevässä ja salaperäisessä, valmistettaisiin sijaa osalle Ingertin olennosta ja kohtalosta.
Phocas.
Phocas asui kappaleen matkan päässä Sinopen muurien ulkopuolella puutarhassa, jonka hän oli perinyt aikoja sitten ja joka oli parhaiksi suuri hänen yksin hoitaa. Siihen meni hänen päivänsä auringon noususta sen laskuun.
Siellä hänellä oli tuhansia askareita: hedelmäpuita piti oksastaa, harventaa, tukea, viiniköynnöksiä oli leikattava ja sidottava punaisenruskeilla pajunoksilla lämpimintä auringonpaistetta kohden, vihanneksia oli kylvettävä ja istutettava, kasteltava ja varjostettava, etanoita piti poimia pois ja pieniä risuvalkeita sytyttää, kun halla keväällä uhkasi kukanpuhkeamista. Joka ilta, kun hän oli lopettanut työnsä, olivat hänen kasvonsa tyytyväiset ja hymyilevät ja hänen selkänsä ja jäsenensä olivat väsymyksen turruttamat.
Hyvin hän nukkuikin, ja ainoana vaihteluna hänen elämässään olivat vuodenajat, mutta nämäkin liukuivat niin tasaisesti ja sopuisasti toisiinsa, ettei hän juuri milloinkaan tullut koonneeksi niitä vuosiksi ja ajatelleeksi, kuinka monta hänellä niitä oli takanaan ja kuinka monta mahdollisesti jäljellä.