Joskus tuli kulkijoita kolkuttamaan hänen portilleen, kun heidän jalkansa olivat liian turvonneet kyetäkseen palvelemaan heitä kaupunkiin saakka tai kun heillä ei ollut rahaa, millä maksaa yösija. Phocas otti kaikki yhtä ystävällisesti vastaan, tarjosi heille hedelmiään ja vihanneksiaan ja antoi heille pienen huoneensa leposijaksi. Itse hän asettui etuhuoneen paljaalle lattialle pistäen jalkansa kumollaan olevaan niinikoriin, etteivät kivet kovin uhoisi kylmää, ja nukkui sielläkin yhtä hyvin.
Mitä hänen puutarhansa antimista jäi yli, sen hän jakoi seudun köyhille, jokaiselle joka vain katsoi häneen ojentaen kättään. — Ota se Jumalan siunauksella, sanoi hän, hänpä sen on antanut kasvaa. Harvoin hän keksi useampia sanoja, mutta hedelmät maistuivat niin vienoilta ja hyviltä ja paremmilta kuin muiden, Phocaksen ääni oli niin hiljainen ja tyyni ja hänen ilmeensä niin rauhoittava, että moni hänen luotaan lähtevä tunsi hänen luonaan asuvan onnen, hiljaisemman ja suuremman kuin kenenkään muun, ja ihmetteli, ettei se herättänyt kateutta, vaan ainoastaan kaipuuta. Kauan näki edessään hänen kuvansa ja silmänsä, ja unohtui miettimään kuinka hänestä oli tullut se, mikä hän oli, ja tähän kysymykseen toivoi vastausta innokkaammin kuin halusi saada taas nauttia virkistäviä hedelmiä.
Tällä tavoin kertyi useita, jotka olivat valmiit liittymään Phocaksen uskoon, ja he pyysivät häntä saattamaan heitä papin luo, joka kastoi heidät jonakin yönä syrjäisen, viileän, solisevan lähteen luona. Pyydettiin myös häneltä itseltään tietoja hänen oppinsa salaisuuksista, mutta silloin hän näytti heille työstä kuluneita kämmeniään, kuin olisi jotain niistä pudottanut, ja hymyili nöyrästi.
— En tiedä muuta kuin mitä teille olen sanonut, vastasi hän. Salaisuuksia minulla ei ole, ja ymmärrykseni on vähäinen. Hedelmät voin teille antaa — minkä arvoisia ne sitten lienevätkin, tulee lahjani aina sydämestä — mutta sitä en osaa sanoa, kuinka ne ovat itäneet, kasvaneet ja kypsyneet. Siihen tarvitaan sadetta, tarvitaan aurinkoa, niitä pitää hoitaa niin hyvin ja huolellisesti, kuin ne olisivat pieniä lapsia, ja muuta ei ehdi ajattelemaankaan.
Uskovaisten seuroissa hän istui uloimmassa rivissä nyökäten silloin tällöin hyväksyvästi, kun kuuli sanan, jonka täydelleen ymmärsi, mutta itse hän ei puhunut koskaan. Hän alkoi jo olla vanha. Hiukset harmenivat ja selkä kumartui sitä enemmän, kuta useampia köynnöksiä ja vesoja hän nosti aurinkoa kohden.
Hänen rakkaassa, pienessä maailmassaan olivat kukat hänelle rakkaimmat. Hän ei niitä viljellyt, sillä maahan oli oikeastaan olemassa tuottaakseen ravintoa nälkäisille suille, mutta maa kasvatti niitä itsestään siellä täällä peltosarkojen ja polkujen varsilla, ja kiviperäisimmässä maassa, kukkulan huipulla, jota hän ei vielä ollut ehtinyt raivata, kasvoi niitä runsaasti villinä.
Keskellä talvea pilkotti kuloheinän keskestä satakaunojen valkeita ja punertavia tähtiä. Kultakukkainen krookus ilmestyi sitten, ikäänkuin multa olisi leimahtanut pieniin liekkeihin aurinkoa vastaanottamaan.
Untuvavartiset vuokot pyöreine päineen, jotka niin pian väsyivät, edustivat kukin erityistä hienoa sinipunervan vivahdusta kohoten puhtaansinisestä hehkuvimpaan punaan. Hennot narsissit taivuttivat päitään yhtä somasti, vaikka ei ollut kuvastintakaan, hyasinttien terälehdet kiertyivät kuin kiharat niillä satuolennoilla, keijukaisilla ja muilla, joihin ei enää saanut uskoa, mutta joista ei mitenkään voinut ajatella kovin pahaa. Vielä oli siellä lukemattomia muita, jotka kaikki olivat yhtä kauniita ja ihmeellisiä. Ja kun oli täysi kevät ja koko ilma kaikui satakielten riemua ja palavaa rauhattomuutta, löysi hän monin paikoin valkeita liljoja, joitten suoniverkoissa läpikuultava puna tiivistyi sisäänpäin, kuin olisi siellä ollut sydän.
Hän varoi tallaamasta ainoatakaan, ja milloin hänen täytyi uhrata joku, joka oli tunkeutunut hänen hedelmälliselle maalleen, tapahtui se lyhyen, hiljaisen taistelun jälkeen, ja silloin täytyi hänen oikein elävästi muistuttaa itseään siitä, että rajaviivojen piti olla suorat, ennenkuin hän voi pakottautua vetämään vaon aurallaan. Eikä hän sen tehtyään katsonut mielellään taakseen. Tämä olikin melkein ainoana pilvenä hänen taivaallaan, ja senkin hän ajoi pois miettiväisesti ja päivänpaisteisesti hymyillen inhimilliselle heikkoudelleen.
Eräänä iltana kesäpuoleen saapui kaksi miestä hänen luokseen tullen kaupungista päin.