Heillä näytti olevan kiire ja he tuntuivat olevan kärsimättömiä ja väsyneitä, suuttuneita toisiinsa riideltyään teistä ja poluista, ja myöskin epätietoisia siitä, pitikö heidän jäädä tähän vai kulkea eteenpäin. He olivat kyselleet neuvoa päästäkseen perille, kertoivat he, mutta olivat saaneet valheellisia ja eksyttäviä vastauksia. Ihmiset valehtelivat ilkeyttänsä, maailma oli kukkurallaan kiusallisuutta, kivet polttivat jalkoja, ja nyt heidän täytyi pyytää suojaa yöksi, että aamulla voisivat alkaa paremmalla onnella.
Phocas seisoi portillaan ja hänen edessään vieraat tummina illanvaloa vastaan, synkistynein, rypistynein kasvoin. Heidän päittensä takaa näkyi kaupunki, jonka yläpuolella oleva ilma oli levotonta ja sakeaa johtuen liesien savusta ja kaikesta alhaalla vallitsevasta kilpailevasta, kummallisesta kiireestä.
— Sen näkee, että tulette tuolta, sanoi hän, ja hänen mieleensä juohtuivat huhut, joita hänkin oli alkanut kuulla, että maailmassa karttuivat viha, pahat työt ja ja kaikenmoiset vaarat. Monet olivat olleet peloissaan ja valitelleet lastensa tähden, olivatpa muutamat lähteneet tiehensä paikkakunnalta laahaten taakkojaan öisin pitkin kukkuloitten jyrkkiä teitä ja tukahduttaen langetessaan tuskanhuutonsa. Itse hän oli asettunut tähän, kuten muuhunkin nähden, rauhalliselle kannalle.
— Sieltäpäin ei tule mitään hyvää, lisäsi hän. Olkaa hyvillänne, että olette sieltä päässeet, ja ottakaa vastaan lepo ja kestitys, jota teille tarjoan parhaani mukaan!
Hän vei heidät sisään ja sytytti pari lamppua vierasten kunniaksi, mutta sitten hänellä oli niin paljon puuhaa heidän tähtensä, ettei hän ehtinyt katsoakaan heihin, ennenkuin kaikki oli valmista ja hän kantoi ruuan pöytään. Kauniiksi heitä tuskin voi sanoa. Heidän kätensä olivat känsäiset, kasvonsa litistyneet monissa nyrkkitaisteluissa. Karkeat, lyhytkarvaiset silmäkulmat olivat omiaan tekemään katseen pistäväksi ja raa'aksi. Mutta ruoka maitti heille hyvin, ja se ilahdutti Phocasta niin suuresti, etteivät he olleet enää niin rumannäköisiä hänen mielestään. Itse hän ei syönyt mitään, hän vain ajatteli, kuinka järjestäisi parhaiten ja mukavimmin vierailleen.
He näyttivät nyt tyytyväisiltä, olivat ojentaneet jalkansa suoriksi ja laskeneet aseet viereensä.
— Me olemme kummallisella, asialla, sanoi toinen. Nyt se kyllä voi tuntua ikävältäkin, kun istuu näin rauhassa ja levossa. Jos saisikin vain täyttää vatsansa, lepuuttaa jäseniään eikä muuta tarvitsisi, niin ei maailma olisi hullumpi. Mutta täytyy tehdä yhtä ja toista elääkseen.
Phocas nyökkäsi ystävällisesti ja miettiväisesti. — Niin täytyy. Mutta kun hän ei ollut utelias, ei hän kysynyt, mikä työ heillä nyt oli tehtävänään.
— Ihmiset keksivät niin paljon pahoja ja jumalattomia uutuuksia, sanoi toinen kiukkuisesti ja nyökäytti kömpelöä päätään, ikäänkuin vain siten saisi ajatuksensa liikkeelle. Niin ei saa jatkua, ja kellä on kourat se käyköön käsiksi.
Niin, ihmiset keksivät kaikenlaista, ajatteli Phocas muistaen levottomuutta herättävät kuulopuheet, joita oli saapunut hänen korviinsa, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut yhtyä tuomitsemaan lähimmäisiään.