— Rakkaani, täytyy pysyä tyynenä ja odottaa parempaa aikaa, sanoi hän vain. Kaikki kai tarkoittavat jotain hyvää, vaikka unohtavat sen kiireessään. Syksytuulikin on usein kylmä ja vihainen, mutta sen tarkoituksena on levittää siemeniä.

Mies ei häntä kuunnellut, vaan jatkoi:

— Nyt meidät on lähetetty ottamaan selkoa eräästä, jonka sanotaan olevan pahimman levittämään harhaoppeja ja saattamaan toisia turmioon. Me viemme hänet tuonne alas ja siellä hän saa varoa nahkaansa. Me vain saatamme häntä kaikessa ystävyydessä, sitten hän kyllä tyytyy, hah-hah… Hänen luokseen me juuri haimme tietä, mutta sitten vetivät ihmiset meitä nenästä kirotussa kavaluudessaan ja pahansuopaisuudessaan. Hänen nimensä on Phocas, ehkä tiedät sinä, mistä hänet löytäisimme?

Phocas toi juuri heille pyöreitä punaisia omenoita kauneimmassa savivadissaan. Kun hän kuuli nimeään mainittavan ja ymmärsi kaiken, horjahtivat hänen polvensa ja omenat tuntuivat lentävän reunalle ollen putoamaisillaan lattiaan. Hän pyrki tasapainoon kaikin voimin, ja se onnistuikin. Hedelmät pyörivät paikoilleen, mutta kädet vapisivat kantamuksineen. Hän hymyili hämillään kömpelyydelleen eikä tiennyt mitä vastaisi.

Miehet katsoivat häntä ja ajattelivat: Ehkä hän on sen ystävä, jota haemme? Hän on vanha, kiltti ukkohassu, emme viitsi saattaa häntä nyt pulaan, kun hän meitä kestitsee. Huomenna on vielä aikaa, ja onhan niitä muitakin, joilta voi kysyä.

He eivät toistaneet kysymystään ja Phocas asetti omenat pöydälle ja vetäysi syrjään odotellen jalka menoon valmiina, voisiko vielä jollain tavoin heitä palvella. Mutta hänen katseensa oli hiukan hajamielinen, ja hänen täytyi monta kertaa sitä pidättää, kun se tahtoi harhailla, heidän päittensä yläpuolitse kiintyen milloin mihinkin tuttuun esineeseen hänen huoneessaan.

Kun he olivat lopettaneet, vei hän heidät makuuhuoneeseen ja toivotti rauhaisaa lepoa.

— Missäs itse makaat? kysyivät he hyväntahtoisesti, sillä he huomasivat, ettei talossa ollut muuta kuin yksi makuusija.

— Älkää siitä huolehtiko, ystäväni, vastasi hän. Kyllä minä löydän paikan itselleni. Minulla on ensin hiukan puuhaakin. Niin hän jätti heidät.

Hän meni puutarhaan ja kulkea haparoitsi kukkulan laella olevalle paikalle, josta hän paljon piti sen näköalan vuoksi. Aamuisin, kun hän juuri oli saanut verensä iloisesti kiertämään työskennellen kasteen viileydessä, nousi aurinko tuolta vastapäätä hänen kohdaltaan. Silloin tuntui, kuin ei koko hiljaisessa maailmassa olisi muuta kuin taivaan kultaiset liekit ja oma juhlallisen arka, kummallisesti liikutettu sielu, joka tunsi pienuutensa, mutta tiesi kuitenkin kuuluvansa tähän. Koko päivän oli siellä kauniimpaa kuin muualla; sieltä näkyi vihreitten puitten alle peittyvät pehmeät kummut ja kauimpana vuorien sininen viiva. Nyt ei sitä näkynyt, sillä oli aivan pimeä. Ainoastaan tulikärpäset levittelivät hohtavaa ja katoavaa kipunaverkkoaan.