Phocas sai käsiinsä lapion ja kuokan ja mursi turpeen. Hiukan surumielisenä hän ajatteli, että nyt hän ei voinut nähdä, vahingoittiko kukkia, mutta hän työskenteli kuitenkin keskeytymättä asettaen multapaakut varovaisesti syrjään samassa järjestyksessä kuin oli ne ottanutkin. Häntä ilahdutti tieto, että paikka oli niin kaunis päivänvalossa.
Hän kaivoi kuopan hyvin syväksi, ja se oli aika vaivalloista, kun sattui tielle kovaa savea lihavan multakerroksen alta, jonka hän tunsi niin hyvin ja tiesi olevan vaaleanruskeaa, kiiltävää, täynnä eloa aurinkoon päin käännettynä.
Kukapa olisi luullut, että tuolla alhaalla on niin jäykkää ja kuollutta, ajatteli hän tullen surulliseksi, ja häntä rupesi melkein palelemaan sitä ajatellessa. Mitäpä tuosta, keskeytti hän ajatuksensa, mitäpä sillä on väliä, kun kerran kuori kukkii niin kauniisti ja runsaasti. Yö oli pitkälle kulunut, ennenkuin hän joutui valmiiksi, ja hän oli hyvin väsynyt.
— Eipä kannata enää mennä sisälle, puhui hän ääneen itsekseen, voisin vielä herättää heidät. Ei se olisi minullekaan hyvä, sillä silloinhan he suuttuisivat. Ilma on leuto ja ihana Jumalan hiljaisessa maailmassa. Minä nukun täällä yhtä hyvin.
Ja hän asettui haudan partaalle, päänaluksenaan irti otettu ruohomätäs. Hän ei voinut nukkua heti, ja kääntelehtiessään siinä edestakaisin joutui hän makaamaan kasvot suoraan ylöspäin, silmät tuijottaen avaruuteen, joka kaareili ja laajeni sitä katsellessa yhä korkeammaksi ja suuremmaksi, kuta kauemmin siihen katsoi. Se oli hyvin syvän sininen, mutta ei hetikään niin tumma kuin miltä se oli ennen näyttänyt. Pikemminkin oli se muodostettu heikosta valosta, joka punoutui tuhansista kimpuista ja sulautui toisensa kohtaaviksi säteiksi. Siinä oli tiheän tiheässä tähtiä, aivan loppumattomiin, minne vain katsoi. Lakkaamatta löysi hän uusia siitä, missä ensin näytti olevan vain tyhjää.
Ne muistuttavat ruohikossa kasvavia satakaunoja, ajatteli hän; ensin löytää vain muutamia, mutta jos katsoo tarkemmin, löytää yhä useampia ja useampia, jotka ovat puolittain lehtien ja korsien peitossa. Ja hän oli iloissaan, että hän tämän yhtäläisyyden avulla luuli ymmärtävänsä tähtiä paremmin kuin ennen. Tavallisesti oli yötaivasten laki häntä hiukan pelottanut kummallisella viileällä, hiljaisella suuruudellaan. Kun hän oli kulkenut kotiin hartaushetkiltä, olivat kaikki nuo valot olleet hänestä kysymyksien ikuisia virtoja, joita tuskin voi sulkea ihmissanoihin, mutta jotka kuitenkin ikäänkuin kysyivät jokaiselta: kuka sinä olet, mikä voima sinussa elää? Nyt ne hänestä olivat rakkaita, ja hän kesti silmää räpäyttämättä niiden katseet. Kauan hän siten makasi; viimein sulkeutuivat silmät ja hän vaipui suloiseen uneen.
Viileydestä päättäen aamupuoleen yötä hän kohosi hitaasti tiedottomasta levostaan ja rupesi uneksimaan.
Hän nousi ylöspäin, kuinka, sitä hän ei tiennyt, mutta hän tunsi selvästi ilmanvedon hiukan palelevana turtumuksena jäsenillään ja kasvoillaan. Pää ei kallistunut taapäin, jalat eivät tuntuneet painavan. Yläpuolellaan näki hän tähdet, mutta ne olivat paljon likempänä, suuremmat ja kirkkaammat kuin muutoin. Ne olivat aivan niiden kukkien muotoisia, joihin hän oli niitä verrannut; joka säde oli terälehti, joista ei yksikään ollut toisensa kaltainen, niin pieniä kuin ne olivatkin. Jokaisella oli oma hohtavan valkea värinsä, joka vivahteli punaiseen ja kullankeltaiseen.
Ei hän ollut koskaan nähnyt niitä niin kauniina. Se on ollut silmäini vika, ajatteli hän; kuinka olenkaan onnellinen, kun saan nähdä ne sellaisina kuin ne ovat. Ja niiden joukossa loisteli siellä täällä toisia suurempia kukkia, ihmeellisiä, aavistamattoman ihania. Siinä oli väriseviä kullanpunaisia liekkejä, jotka oli liitetty yhteen ja taivutettu ulospäin kuin ruusunlehdet juuri auenneessa kukassa. Siinä oli loistavia pieniä aurinkoja, jotka näyttivät sulkevan kokonaisen elävän maailman sädekehäänsä. Siinä oli liljankukkia, valkeita kuin aamuruskon soihtu; kummallisin kuvioin vetäytyi niissä hehkuva liljanveri sisäänpäin sykkiviin sydämiin.
Phocas katseli kyllästymättä, ja vaikka kaikki oli niin suurta ja outoa mahtavuudessaan, tunsi hän riemuiten kaikki tutukseen.