Minä ymmärrän niitä, sanoi hän; olen alati ollut niiden seurassa, vaikka silmäni olivat liian hämärät voidakseen tajuta niiden ihanuutta. Ne ovat kuuluneet jokapäiväisten tehtävieni piiriin. Ne tuntuivat silloin vähäpätöisiltä samoin kuin minäkin ja minun työni, mutta nyt näen, mitä ne sisälsivät. Ja hän avasi sylinsä vetääkseen ne syliinsä tunteakseen kukkien tuoksun ja koskettaakseen niiden viileää, hienoa hipiää.
Hänen kätensä sattui kovasti kosteaan multaan ja kiviin, niin että hän heräsi. Yläpuolellaan, paljoa kaukaisempana kuin yöllä, hän näki valonsarastuksen kalventaman taivaan. Tähdet olivat kalpeammat ja pienemmät, heikommat ja värisevämmät ja näyttivät olevan äärettömän kaukana. Mutta hän hymyili vielä näkemälleen, hän tunsi ne nyt ja nyökkäsi ystävällisesti, yhtä paljon jälleentapaamistervehdykseksi kuin jäähyväisiksi.
Phocas nousi ja huomasi värisevänsä vilusta. Hän katsoi hautaa, jonka oli pimeässä kaivanut, ja oli varsin tyytyväinen työhönsä. Sitten hän meni herättämään vieraitaan.
Kun he astuivat ulos, oli heillä vastassaan kalpea, selvä aamu, ja ukko kulki valkeana, vilusta väristen ja kumarassa heidän edellään paikalle, missä oli yönsä viettänyt.
— Minä olen Phocas, jota te etsitte, hän sanoi. Nyt tahdon pyytää teiltä jotain. Älkää viekö minua muassanne tuonne alas! Siellä ei ole mitään hyvää, enkä minä sovi sinne, sillä tämä on minun maailmani. Täällä tahtoisin levätä ja siksi olen — järjestänyt kaikki parhaani mukaan. Kaikki on valmista. Eihän siitä ole teille mitään vaivaa, vai kuinka, ystäväni! Pääasiahan olikin, että minut otetaan hengiltä, siis se ei voi ketään loukata. Tehkää se tällä paikalla, joka on ollut minulle niin rakas!
Miehet hämmästyivät eivätkä tahtoneet enää olla tietävinään asiastaan.
— Me sanomme, ettemme ole löytäneet sinua, vastasivat he. Pakene! Emme tahdo tehdä sinulle mitään pahaa, kun olet meitä niin ystävällisesti kestinnyt.
Phocas innostui ja tuli melkein kiivaaksi kärsimättömyydestä, ettei hän, kuten tavallisesti, ollut osannut asettaa sanojaan niin, että hänet heti olisi ymmärretty.
— Kuinka minä voisin paeta, vastasi hän. Katsokaahan ympärillenne! Täällähän minun pitää olla, kun kerran olen täällä elänyt. Jos kieltäydytte, lähetetään toisia, ehkä pahoja ihmisiä, jotka eivät syö palaakaan luonani, vaan sitovat minut ja raastavat mukaansa. Tekin saisitte moitteita, ehkä pahempaakin siitä, ettette toimittaneet asiaanne, — ei se käy laatuun, senhän käsittänette? Nyt te olette tyhmiä ja juonikkaita! Tehkää niinkuin olen sanonut ja antakaa minun lopettaa päiväni täällä.
Se oli ensimäinen ajatukseni eilen illalla, kun te melkein säikytitte minut, sillä se näytti niin mahdottomalta… Sitten tulin tänne ja kaivoin haudan, sillä jos se olisi ollut tekemättä, ette olisi minua kuunnelleet. Siihen vaivaan ette minun tähteni olisi ruvenneet. Mutta nyt sen sijaan! Yhtä keveästi kuin muna säretään, otatte te minulta hengen. Sitten lapioikaa tuota päälleni niin paljon kuin mahtuu. Turpeetkin olen pannut järjestykseen, niitä tahtoisin myös saada. Mielelläni soisin, että laittaisitte kaikki sievästi, niin ettei voisi juuri huomata, että tässä on liikutettu ja rikottu maata.