Sisarukset seisoivat vaieten paikoillaan tuijottaen toistensa kalpeihin, muuttuneihin kasvoihin. He katsoivat, ei niinkuin todellista, vaan niinkuin aavenäkyä, joka joskus voi ilmestyä kiihottuneitten aistien tajuttavaksi silloin kun äkillinen valo lamauttaa ulkonaisen aistimuksen. Heidän tunteensa olivat liian syvät pukeutuakseen sanoihin, mykkyys sitoi heidän kielensä, nykyisyys oli hävinnyt, ainoastaan entisyyden muisto ruumiillistuneena oli elävänä heidän edessään.
Sisarelle olivat nämä vuodet olleet kaipauksen ja katkeruuden täyttämiä, veljelle synkkää jähmetystä tuottavia, päivän kärsivällisesti suoritetussa toivottomassa työssä, vankilan tyhjyydessä ne olivat kuluneet. Kuollut makasi siinä heidän jalkainsa juuressa, teko, joka oli murtanut molempien elämän; lamauttavan kylmänä piteli kosken kohina sitä heidän välillään.
Veli kohotti epäröiden, arasti kättään, sisar näki liikkeen, suuntasi katseensa siihen, säpsähti. Silmänräpäyksen tuijottivat molemmat siihen, ikäänkuin olisivat vielä nähneet veritahrat. He olivat nyt toisistaan yhtä kaukana kuin silloin, ja jos he olisivat puhuneet, olisivat sanat vahvistaneet ikuisen eron.
Mutta he vaikenivat, käsi vaipui takaisin yhtä pelokkaana kuin oli noussutkin, ja katseet kohtasivat toisensa. He elivät edelleen muistoissaan.
Siinä kulki heidän ajatustensa ohitse sisaren varman, odottavan onnen kultaamat päivät, siinä veljen nuoruudentoivo, kiihkeä halu toimintaan, valtaan, elämään. Heidän suunsa värähti surumielisesti; kauemmas taapäin kulkivat muistot. He näkivät toisensa lapsena, jolloin ystävyys, leikki ja itsetiedottoman lämpimät tunteet liittivät heidät toisiinsa, he etsivät toistensa kalpeista kasvoista kadonneita piirteitä menneiltä ajoilta, samoinkuin palaneen paperin tuhasta haetaan varjomaista kirjoitusta.
Hitaasti tapahtui molemmissa muutos; se sai alkunsa sisältäpäin leviten hiljaisena loistavana valona katseeseen ja tunkeutuen verettömään ihonpintaan saakka. He eivät enää nähneet vain omaansa, eikä toinen ollut toiselle vieras. Silta sielusta sieluun oli rakennettu, ihmeen hetki oli tullut. Veli ja sisar, asetettuina vastakkain kuin kaksi kastepisaraa, sulivat samaan sääliin toistensa särjetyn elämän tähden; muistaessaan kaikkea hyvää, mitä olivat yhdessä tunteneet, he ymmärsivät toisensa, unohtivat itsensä. Tässä ei ollut enää rikoksentekijä ja kärsinyt, vaan molemmilla oli sama suru ja sama siitä syntyvä toivo. Ei kumpikaan tiennyt alottaneensa, ensiksi kyyneliin puhjenneensa, saattaen toisen tekemään samoin, rinta rintaa vasten he nyt tuudittivat toisensa ja itkunsa sovintoon. Koska kaikki tämä oli tapahtunut sanatta, ei sillä ollut sanan rajoitustakaan. Syvimmistä syvyyksistä kumpusi uutta välittömästi ja loppumatta.
Kun he nostivat katseensa, työskenteli isän kanki yhtä iloisesti kalahdellen. He astuivat käsi kädessä kuin lapset hänen eteensä. Hän katsoi heihin ja nyökkäsi, kuin olisi nähnyt juuri sitä, mitä hänen pitikin nähdä, viittasi silmänräpäyksen odottamaan, kumartui maahan ja väänsi siitä jotain. Suuri kivi pyörähti rinnettä alas ja putosi jokeen iloisesti molskahtaen.
Grels laski työaseensa ja veti heidät syliinsä seisoen suorana ja hymyilevänä, kirkkain silmin, valoisin ilmein heidän rinnallaan. Heidän jalkainsa juuresta syöksähti auringonvaloon vesisuihku nousten maasta kyynärän korkealle maanalaisen painon voimasta. Se pirskotti vesipisaroita heidän vaatteilleen, laskeutui maahan ja virtasi purona edelleen kukkien ja ruohon lomitse. Vesisuihku kumpusi esiin kuin laulu, raikkaana ja välitönnä, ja sen ensi pulpahdus, joka oli aluksi hiekan ja saven sekainen, tuli äkkiä kirkkaaksi ja säihkyväksi, loistaen kauneimpana kauniilla seudulla.
He katselivat tätä hiljaisella ihmetyksellä, käsi kädessä. Katse puoliksi verhottuna päivänpaisteelta kulkivat he unelmissaan virran siintävänsinisiä selkiä kotiaan ja tulevaista elämää kohden. Niin minä jätin heidät.