Käännyin sisareen.
Hän oli aivan kalpea katsoessaan heihin. Mahdollisesti oli hän "antanut anteeksi", kuten sanotaan, mutta nyt, nähdessään rakastettunsa murhamiehen niin likellä, hän ymmärsi mitä tuo sana merkitsee, sillä tapahtuman muisto kohosi jäätävänä hänen mieleensä. Kosken kohina soi nyt hänen korvissaan kuin silloinkin, ja se tuntui vetävän hänet pyörteessään kohti kauhua ja surua, joita vuodet eivät olleet kuolettaneet, vaan ainoastaan vaivuttaneet uneen.
Grels irtautui lempeän lujasti poikansa suonenvedontapaisesta syleilystä, piti häntä ojennetuin käsivarsin edessään ja katsoi katsomistaan pojan kalpeanloistaviin kasvoihin ja kuumeenhohtoisiin silmiin. Olavi ei koettanutkaan salata itseään. Näytti siltä, kuin hän olisi ensinkään ajattelematta itseään antanut sisäisen elämänsä olla tuon ihmeellisen kirkkaan, salaperäisen, kaikkinäkevän katseen tutkittavana. Ei kumpikaan heistä välittänyt siitä, että olivat kaikkien katseltavina, vaikka oli heidän luonteelleen vastaista näyttää muille sisintään. Aivan yksin he siinä seisoivat ollen ainoastaan toisilleen olemassa, edustaen kahta sukupolvea, sielu sielua vastaan.
— Isä, isä, kuului viimein sammaltaen, ja lapsellisen yksinkertainen sointu oli liikutetussa, miehekkään syvässä äänessä, — minä pidän sinusta. Juuri sanojen niukkuus teki sisällön rikkaaksi, ja tyynenä, lujana kaikui Grelsin vastaus: Se on hyvä ja siunattu asia, poikani. Tiesin varmaan sen joskus tulevan. Enempiä sanoja ei meidän tarvitse tuhlata muuhunkaan.
Ja isä tarttui poikansa käsiin ikäänkuin siten lausuen hänet tervetulleeksi vertaisten joukkoon; se oli samalla sekä korotus että hyvästijättö kaikelle entiselle. Toisesta kädestä kiinnipitäen hän vei hänet tyttärensä luo.
— Tässä, sanoi hän, on sinulla jotain takaisin voitettavaa. Minut olet aina omistanut.
Hän jätti heidät kahden. Hän ei tahtonut häiritä heidän hienointa, syvintä tunnettaan; hänkin olisi tässä tilinteossa tuntunut vieraalta. Tai ehkä hän tarvitsi jotain puuhailtavaa voidakseen sisäisesti päästä tyyneyteen, joka hänessä vasta oli ulkonaista. Oli miten oli, hän tarttui hieman vapisevin käsin kankeen ja lapioon ja palasi lähteen paikalle työhön.
Vankilasta-saattaja tuli nyt hänen luokseen esittääkseen asiansa. Tämän luottamustoimensa tähden, sekä ollen järjestyksen ja oikeuden moitteetonryhtinen, vaikkakin virkapuvuton edustaja, hän tunsi olevansa sangen merkillinen henkilö tässä piirissä, ja se kuvastuikin selvästi hänen suorakulmaisesta ja jäykästä olemuksestaan. Hän alotti pitkän, kuivan, lakityyliä tavoittelevan, vahtimestaria ilmaisevan esitelmän, että koska hän otaksui olevansa tekemisissä holhottavansa isän kanssa j.n.e. ja kun vankilassa oli syntynyt arveluita vastaisuuteen nähden j.n.e. ja koska oltiin vakuutetut lujan ja johdonmukaisen edelleenkasvattamisen hyödystä, sillä perusteella, minkä rankaiseva oikeus oli vapautettuun laskenut — ja paljon muuta sellaista — niin… Mutta hän ei koskaan päässyt lauseen loppuun.
Grels nyökkäsi hänelle ystävällisesti hymyillen, katkaisten yhdellä katseella sanatulvan. Enempää selittelemättä hän työnsi kangen maahan ja alkoi työnsä, samalla kuin mies harmin ja epäröimisen mykistämänä loittoni parin askeleen päähän.
Työ sujui reippain, toiveikkain, siivitetyin ottein, rauta kalskahti kiviin, ja hän oli nuorempi ja voimakkaampi kuin äsken seisoessaan siinä ulkonaisen ja sisäisen auringon kirkastamana.