Kuinka hänestä mahtoikaan tuntua kummalliselta ja valtavalta.
Millaiset olivatkaan hänen viimeiset vankilapäivänsä olleet, kun tuo levoton kysymys läheni yhä ratkaisuaan: mitä teet elämällä, joka sinua odottaa ulkopuolella; minne voit siltä mennä piiloon? Ja samalla tapahtui vuodenajan vaihdos nopeasti, hänestä nopeammin kuin muista, antaen aavistuksen siitä muurin yli hiipivässä välkkeessä tai ristikon läpi pujahtavassa valonsäteen tomutanssissa; kevät tuntui saavuttamattomalta muun menetetyn ohella, kaiken murtuneen elämänilon keralla. Päivä tuli, jolloin tämä kaikki oli poissa. Hän näki edessään valmiin, kauniin, mutta vieraan maailman, jossa ei hänelle ollut sijaa.
Sitten seurasi matka pohjoiseen halki metsien, jotka muistuttivat hänelle hänen omiaan, yli jokien tutun, herättävän kohinan. Sitten, äkkiä kohtasi hän taas kevään, toivon, ilon kirvelevänä mahdollisuutena. Mutta pian palasi taas muisto raskaampana, rikos entistä suurempana.
Hän painautui, puolittain tukea hakien pyörrytyksen vallassa, puolittain piilottautuakseen, tuvan nurkkaan ja seisoi sitten siinä katsellen hiljaa ja liikkumatonna.
Grelsillä oli pajuvitsa valmiina, hän kulki hiukan kumartuneena nurmikon yli. Paju rupesi melkein heti värisemään hänen kädessään, sillä paikka lie ollut vesiperäinen, mutta hän haki parasta suonta, kulki mäkeä ylös ja alas edes ja takaisin, katse suunnattuna maahan, ja päivänsäde leikki hänen kumartuneella, vanhentuneella ruumiillaan.
Saatoin arvata, kuinka pojan silmät seurasivat laajentuneina tätä, kuinka muisti kuljetti häntä taapäin ja kuinka samoinkuin lapsuudessa hänet nytkin täytti kunnioituksen tunne. Kuinka hän luki vanhuuden ja surun merkit, kuinka kaikki mahtoi tuntua hänestä kummalta kuin uni, jonka selvitystä jo nukkuvanakin etsii.
Grels oli löytänyt suonen, hän seurasi sitä, pysähtyi paikkaan, missä paju kääntyi suoraan maata kohden eikä näyttänyt tahtovan irroittua siitä, työnsi vitsan maahan ja katsoi ylös.
Ensimäiseksi sattui hänen silmänsä vastapäätä oleviin pojan kalpeihin kasvoihin. Kaikki muutkin näkivät ne samassa hetkessä.
Grels seisoi hiljaa paikallaan ja antoi käsiensä vaipua. Ne vapisivat kuin vitsa äsken, hapuilivat kummallisesti ympärilleen, pysähtyivät, laskeutuivat alas puolimatkaan. Yhtäkkiä ne nousivat kuin oudon voiman pakosta, hän seisoi käsivarret ojossa kirkkain, odottavin katsein.
Siinä saapui kadotettu nopeasti nurmikon yli, horjahtelevin askelin, miltei eteenpäin kaatuen. Hän oli jo perillä ja painautui rajusti nyyhkyttäen toisen syliin. He vapisivat molemmat.