Mutta eräänä päivänä piti taas kaivettaman kaivoa, ja Grels tuli vanhaa ammattiaan harjoittamaan. Menin sinne häntä katsomaan.
Hän istui maassa samoin kuin ensi kerralla, kun hänet näin, hän lepäsi ja kokosi voimia matkan jäljestä, ja hänen kätensä hyväili hajamielisesti silittäen ruohoa kuten silloinkin. Paljon hän oli muuttunut, vaikkei hänen ympäristönsä ollut sitä huomannut. Nyt hän oli vanha mies, tukka oli vetäytynyt taaksepäin otsalta ja harmennut kovin, selkä oli hiukan kumarassa. Silmät, jotka yhäti olivat lapsellisen kirkkaat, olivat nyt sisäisen, ajatusten alla piilevän pimeyden synkistämät. Salaperäisyys oli niihin ottanut asuntonsa.
Tytär istui hänen läheisyydessään kukkien keskessä; hän ei näyttänyt olevan enää halukas niitä poimimaan, hän silmäili niitä kuin rakkaita, pidettyjä esineitä. Hän veti syvään henkeä, hänen sileä ihonsa oli soudun tuottamasta ponnistuksesta punastunut, kädet lepäsivät helmassa kuin väsyneet palvelijat, jotka olivat tehneet tehtävänsä niin ettei mitään ollut enää jäljellä. Hänen katseensakin oli väsähtänyt. Hyvin suopeana, mutta vakavana se kierteli ympäristöä, kuin olisi tahtonut sanoa: täällä on niin ihmeellisen kaunista ja iloista, minua täällä ei kukaan tarvinne! Terveys loisti vielä hänen olemuksestaan, mutta sittenkin se pisti silmään loistavasta kukkivasta ympäristöstä.
Tämä olikin ihmeteltävän rikas ja iloinen paikka.
Rantaäyräät olivat tavallista jyrkemmät, ja niiden rajaviivat, jotka erottivat ne yläpuolella olevista kunnaista, näkyivät selvästi hienon ruohon alta. Petäjämetsän muuria verhosivat koivut hohtavan valkeine runkoineen ja lehvineen, jotka näyttivät olevan pelkkää kultaista tomua tai usvaa, mutta jotka kuitenkin olivat niin tiheät, että ainoastaan latvojen yläpuolelta saattoi nähdä havupuitten tumman taustan. Alapuolella virtasi joki, jonka pinnan kosken alkava vauhti pani karehtimaan. Siinä karkeloivat tuhannet välkkyvät liekit ja suuret näkinkengän muotoiset täplät, jotka upposivat sineen ja ilmestyivät taas pintaan. Tuonnempana, mutkansa tällä puolen, se levisi laajana ja valkeana kuin taivas pouta pilviä kuvastellen. Niemien ja saarien lomitse liittyi yhä uusia vesiviiruja toisiinsa. Aurinko, joka tulvi viheriälle rinteelle, näytti kuin prismasta heijastuen vaihtuneen suorastaan kukkien väreiksi. Niitä oli siinä ryhmissä ja kiehkuroissa, kevätesikoita, vuokkoja, leiniköitä yltäkylläisissä, tavattomissa joukoissa. Uutistalosta, joka oli aivan puhdas ja loistava pärekattoineen, nousi sinertävä savu. Veturin vihellys viilsi ilmaa, ja kauempana jymisi juna outoine sisällyksineen terottaen äänellään täällä vallitsevaa levon ja erilläänolon tunnetta.
Grels nousi lepuutettuaan väsyneitä käsivarsiaan ja katseli kauan ja tutkivasti ympärilleen tottunein katsein.
Hän näytti odottavan aivan erikoista iloa siitä, että löytää täältä elvyttävät vesisuonet ja jo kumartuen saa kuulla, kuinka ne hiljaa solisevat ja kumpuilevat syvyydessä. Hän meni leikkaamaan pajunoksan ja valitsi kauan ja tarkasti.
Läsnäolijat seurasivat häntä katseillaan, eivätkä muut kuin minä huomanneet kahta lähestyvää miestä, jotka pysähtyivät uutistalolle. Heidän puvussaan ja ryhdissään oli jotain näille paikoille outoa, siksi katselin heitä tarkkaavaisesti.
Heti tunsin ketä he olivat: Olavi ja luultavasti vankilasta lähetetty kuljettaja. Sieltä he lienevät tulleet suoraan; varovaisuuden vuoksi ei oltu tahdottu jättää vankia yksikseen ennen kotiin saapumista.
Olavin kasvot loistivat jo kaukaa kalpeudesta, joka oli johtunut sisälläolosta ja ehkä myös liikutuksesta. Säpsähdin. Nyt! Nyt juuriko hän tuli, keskelle kevättä, keskelle tätä?