Koko tapahtuma näytti unohtuneen.
Entä tytär, oliko hän naimisissa?
Ei — nyt johtui mieleen — ei, hän ei ollut naimisissa. Hän ei ollut unohtanut vainajaa. Paljon hän oli muuttunut. Ei vanhentunut ulkomuotonsa puolesta, mutta hyvin hän oli vakava. Samoinkuin isä ei hän koskaan nauranut ja muutenkin hän oli isän kaltainen olennoltaan. Aina he olivatkin yhdessä, olipa sitten kyseessä sairaskäynnit tai muu, ja molempia mainittiin samalla kunnioituksella, mikä aina oli seurannut isän nimeä.
Entä poika, Olavi, oliko hän vielä vankilassa? Tiedettiinkö hänestä mitään.
Turvauduttiin sormilaskuun. Kyllä hän mahtoi olla vankilassa, mutta pian kai aika oli kulunut. Milloin tahansa saattoi hän päästä vapaaksi. Muuten ei hänestä paljoa tiedetty.
Kerran oli Grels matkustanut häntä tapaamaan, mutta hän oli lähettänyt vain terveiset: Olen vielä sama kuin ennen, en ole kyllin arvokas. Grels oli kääntynyt tyynenä kotiinsa. Ihminen tulee siksi, mihin hänessä on idut, oli hän sanonut, kun ihmeteltiin vastausta. Jos hänessä on sitä, mitä odotan hänestä, pulpahtaa se kyllä esiin kerran. Jollei sitä ole, ei siitä kannata puhuakaan sen enempää. Tänne hän on tervetullut, silloin kun aika on käsissä.
Kysyttiin, oliko hän sanonut terveiset pojalleen, että oli antanut anteeksi, mutta hän vastasi: Mitä taikoja se sana tekisi? Ihminen ei elä toisen puheista. Ei, en lähettänyt minkäänlaista sanaa. Eikähän minulla ole mitään anteeksiannettavaa. Minäkö tunkeutuisin poikani ja hänen kohtalonsa välille?
Tämä kuulosti kylläkin kummalliselta ja vaikeatajuiselta, mutta ei ryhdytty tutkimuksiin eikä tuomioon silti, koska asia koski Grelsiä, joka oli mies ainoa laatuaan.
Kirkkoherrakin oli ollut kerran kaupungissa ja puhutellut vankilanpappia. Hänellä ei ollut mitään hyvää sanottavanaan. Vanki oli aivan toisenlainen kuin muut, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä, moitteeton käytökseltään, rauhallinen ja tyyni, mutta kuitenkin luoksepääsemätön. Uskonto ei häneen pystynyt, ei hän kaivannut vapauteen, mutta ei myöskään peljännyt sitä. Oli kuin hänen sisäinen elämänsä olisi ollut suljettu kovan ja järkkymättömän välttämättömyyden holviin, joka oli lujempi kuin vankilanseinät. Kaikkihan on niin tarkoituksetonta. Jos olisin rangaistukseksi menettänyt henkeni, olisin sen voinut ymmärtää. Mutta täälläpitäminen on pikkumaista ja tyhmää. Johtomiehet arvelivat, että hän ehkä kuului noihin synnynnäisiin rikollisiin, jotka järkkymättömän kohtalon pakosta kulkevat yhä eteenpäin kerran astumaansa tietä, ja olivat huolissaan ajatellessaan hänen vapautumistaan.
Enempää en saanut kuulla, enkä luullut enää tapaavani ketään noista kolmesta.