Ainoastaan Olavi seisoi jäykkänä, kaikkien tunteitten ulkopuolella, synkkänä hedelmättömässä katumuksessaan, käsittämättä mitään, rajattoman köyhänä.
Grels oli ollut tyttärensä luona silloin kun tämä jätettiin yksin, ikäänkuin ottaakseen hänet takaisin kärsivien maailmaan ja antaakseen hänelle tuen ja lämmön varmuuden. Ennenkuin hän vei hänet mukanaan ruumiin keralla, meni hän poikansa luo, katsoi tätä tutkivasti ja odotti hänen hyvästiään, millaisena se tulisikin. Tuolla onnettomalla ei ollut hänelle ajatusta antaa, tuskin katsettakaan.
— Jään tänne, sanoi hän vain, kunnes minut otetaan.
— Sitä sinulta odotinkin. Kaikki asiaankuuluva oli sitä myöten valmista ja päätettyä hänen mielestään. Jos on vielä jotain, niin kutsu minua, ja minä tulen!
Mutta ei ollut mitään sen enempää, Olavi jäi paikalle hautoen ja tuudittaen ajatuksiaan. Ei kukaan vartioinut häntä; ilta tuli, hän istui vielä paikalla — kunnes hänet noudettiin.
Tämän jälkeen en sillä kertaa tavannut Grelsiä enkä hänen tytärtään. Jostain sanomalehdestä luin oikeudenkäynnistä. Olavi ei kieltänyt mitään, muttei voinut selittääkään. Hän teki lujan, miehekkään, mutta ikäänkuin jähmettyneen vaikutuksen. Tuomio oli mahdollisimman lievä, mutta kylläkin ankara sittenkin, useita vuosia vankeutta.
Ja kesästä tuli talvi, ja kesät ja talvet vuorottelivat, aika kului.
Vielä kerran tulin matkustaneeksi sille seudulle, ja löysin saman kevään kuin ennen ja kaiken entisellään.
Kesyin Grelsiä, oliko hän vielä elossa ja kuinka voi.
Kyllä hän eli ja oli entisensä lainen. Mikseikäs olisi?