— He tahtoivat minua pakenemaan, sanoi hän, mutta mitäpä se hyödyttäisi? Sinua minä läksin pakoon, mutta tässä taas olen. Mitäpä pako hyödyttäisi? Minähän olen kuitenkin mennyttä miestä. Vai onko — hänen äänensä kadotti kumean jähmettyneen sävynsä saaden hurjan kiihkeän kaiun, jota oli vaikea kuulla, sillä se oli mahdottomuutta vastaan tähdätty voimakas tuskanhuuto, — vai onko vielä toivoa?
Isä tapaili sydäntään painaen sille kätensä. Hän oli nyt aivan kalpea, mutta pakottautui lujaksi.
— Tämä on liikaa yhdellä kertaa, änkytti hän. Sinä! Sinäkö sen teit?
— Mitäpä minä siitä tiedän? Käteni ainakin — ja hän katsoi siihen kuin kauheaan vieraaseen esineeseen ja näytti tuntevan ylenannatusta katsoessaan siinä olevaa veritahraa ja muistaessaan siitä johtuneen lämpimän tunteen. Niin, jatkoi hän varmasti ja ikäänkuin peräytymättömästi tuomiten, minä sen tein. Minun pahuuteni sen teki. Onko vielä toivoa?
Nämä muutamat hetket olivat kylliksi Grelsille; hän oli jo nähnyt uuden tapahtuman pohjaan ja mitannut sen syvyyden.
— Aina on toivoa, sanoi hän, mutta ei tässä tapauksessa sellaista kuin sinä tarkoitat. Ja vastaukseksi vetäytyi hän askeleen sivulle päin jättäen näköalan vapaaksi.
Kuoleva kokosi voimansa äärimäiseen ponnistukseen. Hänen silmänsä välähtivät, kuin olisivat tahtoneet saada takaisin tavallisen ihmiskatseen menneisyyden hämärästä kohoavien muistojoukkioiden edessä, hänen suunsa vääristyi tuskallisesti ja aukeni selälleen. Oli kuin koko hänen sisimpänsä, tuo tuntematon esine, jota sanotaan sieluksi, olisi kamppaillen katkonut siteitään vaipuakseen johonkin vielä tuntemattomampaan ja suurempaan, johonkin pelättyyn ja ikävöityyn.
Murhaaja käsitti sen, mutta enempää hän ei näyttänyt voivan ajatella eikä tuntea. Katkera, hedelmätön katumus kajasti synkkänä hänen silmästään. Jospa en olisi sitä tehnyt, näytti hän kerta toisensa perään tuskailevan, — jos, jos! Kunpa en olisi hukannut elämääni!
Sisaren kasvot kertasivat samat liikkeet kuin armas hänen sylissään, sanoivat hyvästit samoille muistoille, jähmettyivät samaan kylmyyteen. Vielä hetkinen jännitystä, niin hän olisi vaipunut ruumiin viereen yhteiskuolemaan.
Silloin aukeni kuolevan suu vielä enemmän ja jotain murtausi esiin, kaikille näkymätönnä, mutta kaikille yhtä todellisena. Tuossa purossa virtaavan kuplan tavoin se särkyi tuskin kuultavasti äännähtäen ja katosi. Ja välittömästi kuin hiljaisen ihmeen vaikutuksesta silenivät kasvojen jännittyneet piirteet entiseen lepoonsa, entistä suurempaan rauhaan, tyyneyteen, jollaista elämällä ei ole unessakaan. Kun kaikki näkivät tämän yliluonnollisen kauniin rauhan, illanviileydessä, kumman kohinan kuuluessa, tuntiessaan jonkin pakenevan, jotain aavistaen ja muistaen, puhkesivat kyyneleet kaikkien silmistä, runsaimpina ja vapauttavimpina surevalle kuolevan pääpuolessa, eikä kukaan voinut nähdä mitään enää.