Grels, jota joku oli juossut hakemaan, näkyi tulevan kaukaa astuen tavalliseen lujaan tapaansa.
Poika näki hänen tulevan ja vetäytyi syrjään arkana ja saamatonna kuin pahaa tehnyt lapsi. Hän kiersi meidät kaaressa kulkien puron vartta ja peittyen kivenharmaitten leppien suojaan. Kestikievarissa olleet miehet, jotka olivat seisoneet yksikseen tietämättä mihin painua, seurasivat häntä. Hajamielisenä katsottiin heidän poistumistaan, mutta unohdettiin se pian. Toivo elpyi kaikissa eloon, kun nähtiin lääkärin tulevan, eikä kukaan ajatellut muuta. Tytönkin katse keventyi. Haavoitettu vain oli ennallaan.
Grels kumartui tutkimaan, hänen voimakkaat kätensä soluivat tottuneesti ja varovaisesti paljastetulla ruumiilla, hänen silmänsä tutkivat kirkkaina ja tyyninä haavoitetun silmiä, mutta väistivät tyttären katsetta. Näytti siltä, kuin olisi hän vartavasten koettanut olla omaansa ajattelematta voidakseen tavallisella syvällä katseellaan päästä selvyyteen. Hän kohotti kätensä hiljaisuuden merkiksi, kuunteli ja ajatteli. Vierestämme ja kauempaa tuleva veden kohina kuului nyt selvempänä.
Helppo oli edeltäkäsin tietää tuomio, sillä nyt alkoivat kuolevan viimeiset korisevat hengenvedot.
Tyttö ojensi kätensä tarttuen Grelsin käteen. Hän ei ollut ymmärtänyt eikä huomannut mitään tästä viimeisestä. Hänen katseestaan ikäänkuin nousi toivon tuskainen huuto, valonpilkahdus, ilokyynelten tulva, joka tahtoi syöksyä esiin hänen kirkkaista, ruskeista silmistään. Hän pakotti isän katseen itseensä saadakseen varmuutta. Se oli hyvin syvä, hyvin hiljainen, ihmeellisen, kammottavan hiljainen.
— Isä! huusi hän ymmärtäen samassa kaiken. Ääni vaikeni, silmän loiste sammui. Hän päästi hänen kätensä ja ajatteli vain kuolevaa. Hän vartioi joka liikettä, jonka tämä kykeni tekemään, joka merkkiä, jonka tämä ehkä voisi antaa siitä, että tiesi hänen olevan läsnä. Hän koetti seurata kuolevan raskaita hengenvetoja ja kietoa jokaisen niistä hellästi ajatuksiin, jotka seurasivat sen pyrkimystä avaruuteen.
Grels nousi ja kääntyen puolittain poispäin omasta tuskastaan viittasi läsnäolevia jättämään lähimmän yksin suruunsa. Tässä ilmeni kunnioitusta, alistumista elämän lakeihin, joka poikkeuksetta sälyttää kärsimyksen taakan kunkin yksin kannettavaksi, sekä sanojen halveksumista asioiden musertavan painon rinnalla, olivatpa ne sitten kuinka ystävällisiä ja tuttuja tahansa.
— Miten se tapahtui? kysyi hän suunnatakseen huomion pois kohtauksesta, vaikka kysymyksellä ei ollut suurta merkitystä hetkeen nähden — kuka…?
Selvää oli, ettei oltu kerrottu hänelle onnettomuutta kokonaisuudessaan ja ettei hän sitä aavistanutkaan. Kukaan ei kyennyt vastaamaan. Puolittain vaistomaisesti käännyttiin siihen suuntaan, missä murhaaja oli viimeksi nähty.
Grels seurasi katseita suunnaten omansakin puron tummaan uomaan päin. Epäselvä näky sai selvän muodon hänen silmissään samoin kuin viivojen ja pilkkujen sekamelska siihen tuijottaessa, kun mielikuvitus luo muodon. Kolmimiehinen ryhmä häämötti metsästä näyttäen painiskelevan. Eräs heistä heitti toiset luotaan, jotka tahtoivat estää häntä ja huusivat vielä innokkaita neuvojaan. Olavi tuli hitaasti isäänsä kohden astuen häntä lähelle.