Pysähdyin ja katselin hänen jälkeensä, mutta vaikka hän luultavasti tunsi sen, ei hänen huoleton ryhtinsä muuttunut. Kuten olin arvannutkin, ilmestyi viidakosta mies, varmaankin asianomainen. Tytön käynti tuli vielä nopeammaksi, hän juoksi mäessä häntä vastaan vapaana kuin koko maailma olisi saanut olla tässä todistajana, ja sitten he jatkoivat matkaa rinnan.
Heidän piti piakkoin mennä naimisiin, ja siitä johtuvissa asioissa olivat isä ja tytär usein täällä rautatieaseman lähellä asuvien sukulaisten luona.
Seuraavana päivänä saapui sinne Olavikin sopimaan joistakin kauppa-asioista kahden jotensakin ikävän näköisen pikkukeinottelijatyyppiin kuuluvan miehen kanssa, joiden esiintyminen oli puolittain kerskuvaa, muistuttaen käräjä-asianajajan viekasta varmuutta, puolittain arkaa, mikä taas johtui työläisruumiin ja herraspuvun välisestä ristiriidasta. Olavi oli komea, kaunis poika, pitkä ja miehekäs, mutta silmien päättäväisyys oli synkempi, suu kovempi ja tyytymättömämpi kuin ennen.
He oleskelivat kestikievarissa, missä juotiin, meluttiin ja juteltiin aika lailla. Vieraat ottivat vilkkaasti osaa perheriitaan saattaen sen sellaiseen valaistukseen, mikä oli kuvaavaa heidän käsitykselleen ihmisluonteesta ja sen vaikuttimista. Tämä ei ennustanut hyvää, sillä Olavi oli kutsunut sinne tulevan lankonsa saadakseen välit selviksi. Tämä tulikin iltapäivällä, mutta kun hän harmistuneena kieltäytyi rupeamasta tekemisiin moisen seuran kanssa, lähti Olavi, ollen jo melkoisesti väkijuomien ja puhelun kiihottama, hänen kanssaan syrjemmälle keskustelemaan asiasta. Lanko oli kiivas, mutta moitteeton mies, ja häneen oli koskenut perheen eripuraisuus sekä sanat ja syytökset, joita hän oli kuullut.
Keskustelu koski varmaankin Olavin halua myydä metsää tai tukkipuita. Hän tahtoi saada langon puolelleen vaikuttaakseen siten isään. Kuinka lienee ollutkaan, kukaan ei aavistanut kuinka syntyi kiivas sanasota, ja juovuspäissään iski Olavi puukolla riitapuoltaan.
Uutinen levisi nopeasti, ja paikka oli täynnä väkeä, kun tulin sinne. Haavoitettua ei oltu viety pois, vaan hänet oli ainoastaan kannettu lähellä olevan puron luo.
Hänen morsiamensa oli ensimäisten saapuneiden joukossa ja oli luultavasti ollut mukana kantamassa. Nyt oli hän polvillaan puron reunalla ja pitäen sulhon päätä rintaansa vasten pesi tämän otsaa ja ohimoita nenäliinallaan koneellisen nopein, itsetiedottomin liikkein. Häntä voi tuskin tuntea eilisillan näöstä; hän oli nyt kalpeampi kuin kukaan muu, ja hänen silmissään, jotka tuijottivat sulhon silmiin, oli melkein sama ilme kuin näissä. Katse oli niissä kummallisesti laajentunut, kuin olisi tahtonut murtaa aistimuksen rajat ja käsittää enempi kuin kuolevaisen silmät voivat; se oli jäykkä ja ikäänkuin jäätynyt näön takana kirkkaaksi voiden milloin tahansa murskahtaa muruiksi kuin jää. Silmät olivat kuitenkin tyynet ja piirre suun ympärillä rauhallinen, melkein iloinen, kuten sanotaan tavallisesti olevan niillä, joiden veri vuotaa kuiviin. Hänessä ei ollut mitään kammottavaa; vaikka isku oli sattunut niin äkkiä ja odottamatta, tuntui se tulleen hänestä aivan luonnollisesti, eikä hänen miehekäs lujuutensa ollut murtunut.
Tytön katse taas törmäsi vasten jotakin läpitunkematonta ja vihamielistä, ääretöntä tuskaa, josta se kimposi takaisin sattuen sisässä olevaan haavoitettuun, kärsivään kohtaan ja sitten taas nousten toivon siiville. Koko hänen olentonsa värähteli kuin soittokoneen kieli rajusti kosketeltaessa, muiston ja todellisuuden vaiheella. Oli mahdotonta sovittaa niitä keskenään ja käsittää, että sama minä oli olemassa tässä äkisti muuttuneessakin maailmassa.
Liikutus, joka tytössä oli vain sisimmissä ja joka raukeni levoksi jäykäksi suoristuneessa miehessä, purkautui tämän jalkapuolessa seisovissa miehissä ja naisissa liikkeiksi, puheeksi ja itkuksi. Käsivarret ja kädet tekivät kiivaita liikkeitä, risteili neuvoja ja ehdotuksia, ja kiihtyneisiin ääniin punoutui puron lirinä viileänä vastakohtana, ja kauempaa säesti sitä kosken kohina.
Murhaaja seisoi itsekseen kauempana puron yli vievällä portaalla, tummana kuvastuen iltataivasta vastaan, outona ja kummallisena kuin itse rikos ja hairahdus. Hän tuijotti veteen, jossa haavasta vuotanut verijuova sekoittui veden pyörteisiin ja virtasi edelleen hänen jalkojensa alitse peittyen varjoon. Kiihotus oli hänestä hälvennyt, nyt häntä näytti palelevan, hän pudisti tuontuostakin olkapäitään, vetäysi taaksepäin päästäkseen näkemästä vedessä olevaa kalpeiden kasvojensa kuvaa, mutta tuli yhä uudelleen sitä katsoneeksi. Hän se kaikkein vähimmin tajusi tätä hämmästyksen ja kauhun kuvaelmaa ja hän tuntui kaikista surkuteltavimmalta.