Vielä parin päivän ajan näin Grelsiä hänen aherrellessaan iloisena ja tyytyväisenä lapioineen ja kankineen, kosteudesta ja savesta läpimärkänä. Kun hän seisoi syvällä maassa, kuulin kuinka hän, luullen olevansa yksin, lauloi ja hyräili ilosta. Kun kaivo oli valmis, meni hän kotiinsa.
Kuulin kerrottavan, että isän ja pojan välit olivat hiukan kireät. Poika ei sopinut säätyynsä eikä työhönsä, eikä kodin omituisen hillitty, hiljainen elämä häntä miellyttänyt. Siinä häntä ymmärrettiin, sillä hän oli hyvin lahjakas, vilkas ja toimelias nuorukainen. Hän tahtoi "tulla joksikin", nähdä ja kokea elämää, ja hän piti tyhmänä sitä, ettei myyty metsää tai muuten sillä hankittu rahoja. Grels vastusti tätä tyynellä, harvasanaisella arvokkuudellaan, joka vei pojalta rohkeuden saattaa edes kuuluviin ehdotuksiaan, mutta hän kärsi siitä kuitenkin sekä rakkaudesta poikaansa, että ajatellessaan mitä kerran tapahtuu, kun hän on poissa. Mutta nämä olivat vain kuulopuheita; sinä kesänä en enää tavannut ketään siitä perheestä.
Neljä vuotta myöhemmin tulin taas paikkakunnalle. Siihen mennessä oli tapahtunut yhtä ja toista; ihmisiä oli kuollut, toisia syntynyt sijaan, mutta ylipäänsä oli kaikki ennallaan. Samat laulurastaat lauloivat iäti uusia laulujaan viidakoissa, keväinen vihreys helotti yhtä vaaleana ja kullanvärisenä iltaisin. Öisin lepäsivät maisemat yhtä kalpeina tuijottaen kaukokatsein kohti korkeaa taivasta. Hurjassa voimassaan kohisevan kosken pauhu tuntui selittämättömältä kuten ennenkin.
Kaivo, jonka Grels oli kaivanut, komeili toisten rinnalla, ja sen vintti kuvastui terävänä taivasta vastaan. Ympärillä oli elämä puhjennut kukkaansa.
Tupa hohti punaisena, ikkunaruuduista kurkistelivat kurjenpolvet ja palsamit; seinän vierellä oli pieni puutarha, jossa kasvoi kaikenlaista kylmässä ilmanalassa viihtyvää pensasta. Nyt oli palaavia pääskysiä vastaanottamassa pari pellavatukkaista pienokaista, jotka kummastellen, nauraen ja peloissaan taivuttivat päätään koettaen väistää niiden äkkikäänteitä.
Olavi Grelsinpoika oli lähtenyt jo aikoja sitten kotoaan. Hän oli ollut metsätöissä, koska ei ollut saanut muuhunkaan avustusta kotoaan. Aluksi hänellä ei ollut muuta pääomaa kuin selvä järkensä ja työkykynsä, mutta niiden avulla oli hän päässyt niin pitkälle, että saattoi ryhtyä kauppa-asioihin. Häntä oli luonnistanut, mutta kyllä hän olikin saanut kovaa kokea, kova oli tullut hänestä itsestäänkin. Nyt hänen sanottiin entistä innokkaammin koettavan saada käsiinsä äitinsä perimäosuuden, metsäpalstan, voidakseen ryhtyä suurempiin yrityksiin, mutta häntä estivät siitä muutamat testamentissa olevat määräykset. Isä vastusti hänen suunnitelmiaan samalla hiljaisella ylemmyydellä. Hän ei tahtonut joutua nykyaikaisen elämän levottomuuteen ja hän halveksi rahoja sekä kaikkea mitä niillä sai. Tyttö oli hänen puolellaan koko tyytyväisen luonteensa iloisella päättäväisyydellä. Tästä oli alkuisin epäsopu Olavin ja hänen omaistensa välillä. Talvella oli ollut myrskyisiäkin kohtauksia heidän välillään. Grelsillä oli vielä tytär luonaan, ja tämän mentyä läheisessä tulevaisuudessa naimisiin piti vävyn, joka oli Grelsin mieleinen mies, muuttaa taloon pojan sijalle. Tytön tapasin ensimäiseksi.
Aurinko oli laskenut. Ilta oli viileä ja viileni yhä. Taivas oli kirkas, viheriälle vivahtava kuten tavallisesti kasterikkaina iltoina. Minä kuljin ohrapellon piennarta ja näin kuinka tiheinä pisarat painoivat hentoja korsia antaen kaikelle harmajan hopeanhohteisen näön. Kuu loisti keltaisena ja suurena haapametsän yläpuolella, jonka pehmeät lehdet olivat melkein unohtaneet ikuisen värinänsä. Kosken kohina ja rastaitten laulu kantoi tännekin, mutta niin toisiinsa ja illan viileyteen kietoutuneina, niin ihmeellisen etäisinä, kuin eivät olisi olleet tosia, vaan muisto vain tai tulevaisuuden unelma.
Vastaiselta puolelta näin erään tytön lähestyvän.
En tiedä mistä pälkähti päähäni, että hän meni kohtaamaan rakastettuaan, vaikka olihan se helposti arvattavissakin. Kummallisempi oli surumielisyyden tunne, joka minut myöskin valtasi, hiukan surunsekainen aavistus kaiken katoavaisuudesta, joka usein täyttää mielen silloin kun näkee sitä, mikä on raikkainta ja keväisen kevyttä elämässä. Ehkä se aiheutui kylmyydestä ja iltatähden lepattavan valkeasta hehkusta kalpealla taivaalla sekä äänestä, joka täytti avaruuden. Ehkä oli siinä hiukkanen kateuttakin. Tyttö tuli yhä lähemmäksi, ja minä tunsin hänet pyöreitten pehmeitten kasvojensa kirsikkapunasta ja tavasta, millä hän piti kädessään muutamia kukkia, niin varovaisesti kuin olisi kantanut kädessään virsikirjaa lapsuusajan sunnuntaipäivinä opitulla tavalla. Hän oli kasvanut, mutta muuten pysynyt entisellään; hänellä oli sama joustava, hiukan jäykkä ryhti, joka on tottunut hillitsemään pelkästä olemisen onnesta johtuvan nuoruudenilon. Mutta silmät loistivat pähkinänruskeina ja avoimina kuunvalossa eikä suu voinut salata minunkaan läheisyydessäni säteilevän onnekasta hymyään. Aivan varmaan meni hän tapaamaan rakastettuaan!
Kun kuljin hänen ohitseen, näin, että hänen hameensa ja jalkansa olivat aivan märät kasteesta; samoin ilmaisivat kädet ja käsivarret, että hän oli poiminut kukkia kosteista, tahmeista varsista. Pensaiden oksista varisseita pisaroita kimalteli raikkaissa kasvoissa ja hiuksissa. Ei voinut kuvitellakaan kauniimpaa kevään ja nuoruudenilon kuvaa kuin hän oli tuossa astellessaan pitkin kasteesta harmaata ahoa.