Häntä kiitettiin huolimatta hänen torjumisistaan ja puhuttiin vaivan korvauksesta. Hän pyyhkieli vieläkin väsyneenä otsaansa näyttäen harkitsevan jotain. Sitten huusi hän päättävästi poikaa luokseen.
— Menkää te nyt, sanoi hän. Jään tänne katsomaan, että työ tulee hyvin tehdyksi. Se lienee ollut hänen tapansa, sillä tyttö hymyili kuin vanhastaan tutulle heikkoudelle. — Vahinko, ettet tule mukaamme, isä, vastasi hän, ilta on vielä tyynempi nyt, matkamme tulee olemaan ihana. Poika nyökkäsi kuuliaisesti, mutta näytti mielessään tekevän vastaväitteitä tuollaista kalliin ajan tuhlaamista vastaan. Niin menivät he molemmat veneen luo.
Grels istuutui taas maahan lepäämään, ja hänen ruskea kätensä hyväili ruohoa kuten äskettäinkin. Hän näytti olevan hyvillään siitä, että sai jäädä tähän paikkaan johtamaan raskasta työtä. Nyt vasta hän huomasi pääskyset ja seurasi kirkkaalla katseellaan niiden siivenlyöntejä, jotka välähtelivät ilman sinessä. Hän näytti niin onnelliselta kuin ihminen suinkin voi olla.
Tämä rohkaisi minua ryhtymään puheisiin hänen kanssaan. Salaperäinen näytös kiihotti mielikuvitustani. En koskaan ennen ollut tullut ajatelleeksi, mistä vesi tuli lähteisiin ja kaivoihin ja mikä merkitys sillä oli meille ihmisille. Pajuvitsakin oli minulle täysi arvoitus, eikä minun vähäinen tietoni tällaisissa asioissa suonut siihen vähintäkään selvitystä huolimatta äärimäisistä ponnistuksista. Tahdoin tietää yhtä paljon kuin hänkin ja aloin puheen viittaamalla alkeistietoihini ja otaksumiini.
Hän katsoi minuun ja pudisti hiukan päätään liian monimutkaiselle viisaudelleni.
— Pajuvitsa tarvitsee vettä, vastasi hän. Kaikki tarvitsee vettä elääkseen. Vettä kohti se pyrkii, kun ei enää saa sitä juuren avulla. Löydämme itsestään sen, mikä on meille välttämätöntä, ellemme hajoita voimiamme. Jos pistäisin oksan kylliksi syvälle maahan, juurtuisi se ja siitä kasvaisi puu — sellainen voima sillä on — suuri, kaunis puu siitä tulisi. Mutta lähde kykenee muuhunkin, se suo ihmisille jokapäiväisen juoman, ja puun tavoin versoo täältä ihmissuku.
— Mutta mistä suoni tulee? Onko niitä maassa kaikkialla olemassa?
Hän kuunteli mielellään kysymyksiäni. Näytti siltä, että hän oli itsekin miettinyt niitä usein.
— Pilvistä kaikki vesi on kotoisin. Se kiertelee siellä kautta aikojen kuin veri ihmisen ruumiissa. Enimmäkseen virtaa vesi suoraan takaisin jokiin tai pysähtyy joksikin aikaa ruohomättääseen ollen siten hyödyksi, ja lehdet ja korret hengittävät sen taas esiin. Mutta osa menee syvemmälle. Täällä maan alla — hän taputti sitä — on myös järviä ja puroja. Sen huomaa parhaiten kaivaessaan; siellä on savikerroksia, jotka eivät läpäise mitään, mutta välillä on soraa ja kiviä, jotka tihkuvat vettä. Aurinko ei koskaan valaise niitä järviä. Ei kukaan näe niitä, mutta sittenkin ne ovat olemassa ja täyttävät tehtävänsä; virta kulkee alati niiden lävitse tuoden yhäti uutta tullessaan. Elämä olisi mahdotonta ilman niitä, kaikki juuret ulottuvat sinne. Kovimmallakaan pakkasella, silloin kun kaikki, mitä me näemme, on jäässä ja lumessa, eivät syvyydet jäädy. Väliin pulpahtaa vesi itsestään ilmoille jostakin metsärotkosta, siitä muodostuu puro, joka suurenee joeksi ja koskeksi. Mutta väliin pitää kaivaa se esille, ja silloin näyttää se itsestään juoksevan vastaan, jos korkeudet sitä painavat. Silloin vesi on tavallista raikkaampaa ja kirkkaampaa. Syvyydessä on ollut niin hiljaista ja painostavaa, ja kuten kaikki muukin iloitsee se päästessään päivän valoon.
Tästä sain paljon ajattelemisen aihetta, enempikin kuin mitä voin selittää, varsinkin luonnonhavainnon yhteydessä olevan yksilöllisen elämän suhteen. En pysähtynytkään tähän, vaan missä ikänä kuljin, aavistin ja melkein kuulin veden salaperäisen virtauksen maan alla. Ympäröivä kevät oli entistä rikkaampi ja viehättävämpi, ja kaikki, lukemattomien rastaitten hurjat, syvät iltaliverryksetkin, tuntui minusta kaikkea ylläpitäväin hiljaisten, salattujen voimien ilmaukselta.