— Tiedäthän mitä ajattelen, vastasi hän. En voi tehdä enkä sietää sitä, mihin minulla ei ole halua.
Sisar huusi innokkaalta kuuluvalla äänellä:
— Tännepäin, Olavi, miksi et tule tännepäin, poika? Löytäähän sen ilman vitsaakin, näkeehän sen kukista. Suoni kulkee tästä, sillä kukat ovat tässä tuoreimmat. Etkö näe?
Mutta hän ei kuunnellut sisartaan, vaan tarjosi oksaa pois, vapautuakseen tehtävästään.
— Ei minusta ole tuollaisiin, sanoi hän matalasti, tiedäthän sen ennestään, ja niin tulee vastakin olemaan.
Grels katsoi häntä paheksuen kirkkailla, vakavilla silmillään, otti vaieten pajuvitsan, ummisti silmänsä puolittain, päivää vasten, ja alotti kulkunsa.
Hän piti käsiään polvien kohdalla ja kulki hyvin hitaasti, kuin olisi hakenut jotain ohuesta ruohikosta, rinnettä ylös, seuraten melkein huomaamattomia maan syvennyksiä. Matala auringonpaiste verhosi hänen omituisia, hapuilevia liikkeitään melkein peittäen ne meiltä; koivujen kiiltävät oksat välkkyivät lasimaisina viidakossa, ja hiirenkorvalla olevat lehdet kellertivät kultaisina. Viileä, tuoksuva tuulahdus keinutti illan ilmaa; melkein luuli näkevänsä, kuinka kaste laskeutui kimmeltävien korsien keskessä loistaville kukille. Seurasimme kaikki häntä kauempaa, ja talon nuori vaimo, odottamansa lapsen ja kuluneen talven sisälläolon raskauttamana, oli hänkin uskaltautunut ulos ja hymyili nyt surumielisen väsyneesti ja samalla toivehikkaasti keväälle, auringolle ja odotetulle lähteelle. Nopea, iloinen, metallimainen viserrys soi ilmassa — pääskyset olivat juuri saapuneet ja kiitollisina asettuneet asumaan uuden tuvan suojaan, siten ikäänkuin vihkien sen vaihtelevalle, onnelliselle elämälle.
Pajuvitsa kääntyi hitaasti, kuin salaperäisen voiman pakottamana, ja viittasi maata kohden — iloinen ihmetyksen huudahdus pääsi kaikkien huulilta. Mutta Grels kulki eteenpäin, kumarruksissa, hapuillen kuin ennenkin, ja valo teki hänet tuntemattoman, salaperäisen ja ystävällisen näköiseksi.
Äkkiä hän pysähtyi, sillä vitsa kääntelehti lyhyin heiluriliikkein hänen käsissään, jotka väsyneinä, paisunein suonin, tuskin jaksoivat sitä enää pidellä. Hän työnsi sen maahan merkiksi — paikka oli löydetty. Sitten hän oikaisihe nähtävästi väsyneenä ja pyyhki otsaansa. Siinäkin olivat suonet pullistuneet, ja päivänpaahtama iho oli punainen.
— Tästä, sanoi hän talonomistajalle, ei sinun tarvitse vallan syvältä kaivaa, ja vesi on silti hyvää ja raikasta. Ja hän nyökkäsi ystävällisesti hänelle, nuorelle vaimolle ja heidän kodilleen. Olkoon siitä teille siunausta ja olkoon teitä monta kauan siitä juomassa!