Nyt hän levähti, nauttien joka hengenvedosta, ja valmistautui tapansa mukaan kokeeseensa. Huolimatta valppaasta ulkomuodostaan, jossa ei ollut mitään salaperäistä, ilmaisi hänen olentonsa jotain omituisen kuuntelevaa, muistuttaen satuolentoja, jotka kuulevat ruohon kasvavan ja näkevät maan uumeniin. Hänen takanaan näin tyttären, viiden- tai kuudentoistavuotiaan tytön, joka poimi kukkia.
Tytön pienet, pyöreät kasvot olivat terveet ja punertavat kuin kirsikka, vaikka päivä oli jo antanut niille ruskean vivahteen. Kaulalle solunut huivi jätti näkyviin kastanjanruskean kihartuvan tukan; kastanjanruskeat olivat tavattoman avoimet silmätkin lyhyine ripsineen ja valokuvasteluineen. Hänen vartensa oli hento ja joustava, niinkuin usein nähdään metsämaiden asukkailla; harmajanpunertavassa leningissään muistutti hän kevään untuvaisia kukkia.
Grels nousi ja meni leikkaamaan lähimmästä pensaikosta pajuvitsan itselleen. Hän haki kauan ja huolellisesti, taivuttaen varovasti verhoavia oksia sivullepäin, ja kun hän oli valinnut, saattoi nähdä, kuinka sileän kuoren alta pulpahti mahla veitsen leikkauksesta. Hän katkaisi oksan niin, että se tuli Y:n muotoiseksi, koetteli sopiko se käsiin ja katsahti ympärilleen arvostellakseen aluetta. Se mahtoi olla lupaava, koska hän nyökkäsi pojalleen, joka vastahakoisesti totellen lähestyi.
— Koetahan vielä kerta, Olavi, sanoi hän, sinunhan pitäisi olla jo siinä iässä, koetahan! Ja hän ojensi pajuvitsaa hänelle. Nuorukainen otti sen vastaan vastahakoisesti.
— Mitäpä se hyödyttää? kysyi hän, mutta kun isän katse oli yhä kehottava, otti hän pajuvitsan käsiinsä ja lähti kävelemään hiukan etukumarassa.
Hän oli voimakasrakenteinen, kookas kahdeksantoistavuotias, reipas ja ripeä, ja hänen silmäinsä katse oli synkän päättävä. Muutoin oli hän isänsä näköinen, ainoastaan suu oli isompi, liikkuvampi, ja sen ympärillä oli jokin tyytymätön, puolittain nyreä, puolittain himokas ilme.
Hän kulki kärsimätönnä ja nopeasti rinnettä alas ja näytti olevan tyytymätön siksi, että kaikkien katseet olivat häneen suunnatut.
Isä seurasi häntä katseillaan.
— Sinä et kumarru tarpeeksi, Olavi, hän sanoi. Samoin kuin viime kerralla. Tuolla lailla et ikinä menesty. Sinä ajattelet jotain, ja se hajoittaa voiman.
Olavi pysähtyi äkkiä.