Tienoo oli kaunista korkeahkoine metsäisine vuorineen, joitten loivenevat rinteet olivat niin pitkät, että ne olivat samalla sekä suurenmoisen että säyseän näköisiä, varsinkin tähän aikaan, kun havupuitten tummuus kaikkialla notkelmissa häipyi kevään kiiltäviin, nuoriin lehtiin. Joki virtasi hitaasti, kunnes joutui kosken pyörteeseen; sitä ennen se muodosti jonon laajoja järviä, jotka liittyivät toisiinsa niemien ja saarien lomitse. Jos seisoi korkeammalla, saattoi nähdä kolme, jopa neljäkin vesikuvastinta siintelevän toinen toisensa yläpuolella. Metsä oli luoksepääsemätöntä ja villiä, toisin paikoin kivistä rytöä, toisin paikoin suoperäistä; tasamaat olivat autioitten rämeitten peittämiä, vuohet siellä kävivät laitumella keinuvien mätästen ja mustien käpristyneiden puiden keskessä. Ainoastaan vetten varsilla oli kaunista, tai myöskin jos näki kaiken kokonaisena näköalana, loistavana ja pehmeänä tulvivassa valossa.
Eräänä iltapäivänä näin tapauksen, johon kaikki senaikuiset muistot ja vaikutelmat ovat yhdistyneet.
Jokeen viettävällä rinteellä oli uutistalo, jonka eräs nuori pari oli edellisenä syksynä rakennuttanut. Se oli niin uusi, ettei tupaa oltu vielä maalattu eikä aurinkokaan ollut vielä vaalentanut puun väriä. Vähäiselle karjalle aiotut suojat olivat keskentekoiset, ei ollut aitauksia, ei polkuja, kaikki näytti iloiselta ja leikillä sirotellulta keväiseen vihreyteen. Ei ollut vielä kaivoakaan, ja siitä nyt juuri olikin kysymys.
Kuka hyvänsä ei kykene valitsemaan kaivonpaikkaa sillä siinä ei auta ymmärrys eikä käsivoimat, jollei kerran osaa löytää oikeaa paikkaa, missä suoni lähenee maanpintaa, ikäänkuin itsestään pyrkien päivänvaloon. Vedenhakeminen on muodostunut erityiseksi taidoksi, niin taidoksi sitä tuskin sentään voinee nimittää, sillä sitä ei voi oppimalla saavuttaa. Sen ainoa välikappale, taikavapa, on kaikkien saatavissa, mutta se ei toimi jokaisen kädessä. Tämä mahti on päinvastoin lahja, jonka luullaan olevan perinnäisen ainoastaan muutamissa suvuissa; kullakin seudulla on oma luottamusmiehensä.
Näillä tienoin oli sinä eräs talonpoika Grels Olavinpoika muissakin suhteissa merkillinen mies. Hän kykeni myöskin parantamaan monenlaisia sairauksia ja ruumiinvammoja; hän oli "viisas".
Tämä ominaisuus liittyy tavallisesti ikivanhaan taikauskoon ja pakanuuden ajoilta johtuviin perimätietoihin; keinot ovat usein luonnottoman raakoja, usein myös syvästi runollisia, perustuen enimmäkseen vanhoihin uhri tapoihin.
Tämä ei pitänyt paikkaansa Grelsin suhteen. Hänen keinoihinsa ei liittynyt vähintäkään taikauskoa. Salaperäisyyttä lie piillyt pohjalla tuskin hänelle itselleenkään tietoisena, se ilmeni ainoastaan syvässä, ennakolta tuntevassa silmäyksessä, jolla hän käsitti sairaan koko olemuksen, taikka yksinkertaisessa, havaintoja tekevässä mielikuvituksessa, joka anatomisia tietojakin vailla olevana tajusi välittömästi asiain yhteyden ja ruumiillisuudessa piilevän elämän. Ehkä kaikki olikin mielikuvitusta? Ken tietää, kuinka paljon tämä ihmisen salaperäisin ominaisuus voi, kuinka syvällä sen juuret ovat? Kaikessa luodussa on sillä sijansa, se on ehkä maailman suurin positiivinen voima. Runoudessa ja sadussa liitelee se vapaana, mutta elää salattuna ja hiljaisenakin luonnon työpajoissa. Ihmisessä se lienee sitä voimakkaampi, kuta vaiteliaampi se on ja kuta likempänä äänettömintä, itsetiedottominta se piilee. Niin oli laita tämän talonpojan, joka ei koskaan poikennut olemisen todellisuuden ulkopuolelle.
Harvoin hän epäonnistui, eikä hänelle ollut koskaan sattunut suurta erehdystä; ammattilääkäritkin kohtelivat häntä suopeudella, vieläpä kunnioittavastikin. Grels oli luja, järkevä ja päättäväinen mies, joka ajatteli nopeasti, mutta puhui hitaasti ja vähän; kaikissa tapauksissa oli hän pitäjän merkillisin ja vaikutusvaltaisin henkilö. Häntä kävi pitäminen rikkaana, sillä hänen metsänsä olivat koskemattomat, eikä hän koskaan ollut joutunut kiusaukseen niillä ansaita rahaa. Hänen elintapansa olivat yksinkertaiset, ja hän uurasti kuin olisi ollut köyhä. Avustaan hän ei ottanut maksua, vaikka siihen kului usein hänen kiirein aikansa; hän piti palveluksiaan huvituksena, hiljaisella, miettivällä ilolla hän ne toimitti. Jo muutaman vuoden oli hän ollut leskenä, kaksi lasta oli hänellä elossa, poika ja tytär.
En ollut nähnyt Grelsiä ennen, siksi katselin häntä uteliaana odottaessani oudon toimituksen alkamista ihmetyksellä ja samalla jonkinlaisella koulupoikamaisella ylemmyyden tunteella. Hän oli pitkä ja vielä hoikka, vaikka oli ukkoikää lähellä. Pää oli iso, voimakkaasti muodostunut, silmät lapsekkaan kirkkaat selvine väreineen, vaikka katseen nopea päättäväisyys ilmaisi miehekästä ankaruutta. Ankarapiirteinen oli suukin, jonka harmahtava parta jätti selvästi näkyviin, mutta minkäänlaista kovuutta ei ollut huomattavissa, ainoastaan vakavuutta, joka ei koskaan näyttänyt sulautuneen nauruksi.
Grels istui maassa kuunnellen vaieten talonomistajan jokseenkin tarpeetonta kertomusta siitä, kuinka hän juuri tähän paikkaan oli tullut rakentaneeksi ja missä hän tahtoisi kaivon olevan. Grels katsoi silloin tällöin ystävällisesti hänen ohitseen ystävällistä pientä taloa kohti, sulki puoleksi silmänsä antaen auringon paistaa vasten kasvoja, jotka ilmaisivat selvästi tyytyväisyyttä; hänen voimakas työläiskätensä siveli hentoa ruohoa. Hän oli saapunut tänne järvien takaa poikansa ja tyttärensä soutamana. Vielä kuvastelivat hänen mielessään matkan vaikutelmat, jotka olivat uusia tälle vuodelle, mutta vanhastaan tuttuja ja rakkaita. Tänä tyynenä iltana oli varmaankin ollut paljon suurta ja omituista nähtävänä. Jokainen rinteellä kasvava puu selvästi piirtyvänä seijastavaan ulappaan, jokainen loistavanpunainen talo hymyilevänä kuvalleen, joka vedessä olevassa varjossa näytti vielä iloisemmalta. Kuljettiin kautta kirkastuneen, veden ja ilman muodostaman keveän avaruuden, jossa kevään valkeat, miltei yliluonnolliset näyt leijuivat.