Lähteet.
Minusta tuntuu, etten koskaan ole katsonut kevättä niin suoraan sieluun ja silmiin kuin sillä kerralla. Olinkin silloin poika, ja se oli ensimäinen matkani pohjoiseen. Viimeiset kouluviikot olivat tänä heräämisen vuodenaikana kulkeneet ikäänkuin kaukaa ohitseni, aivan kuin taivaan harmahtavassa sinessä liitävät muuttolintujen parvet olisivat vieneet ne mukanaan vaaleneviin öihin. Kosken kohina soi yhä innokkaammin kehottaen, kastanjapuitten umput loistivat yhä valkeampina valossa, ja sadepilvien suuret haaleat pisarat herättivät pudotessaan levottomuutta.
Jos käväisin kaupungin ulkopuolella, ympäröi minua siellä jo ylen kypsynyt ihanuus. Ihme on tapahtunut, näytti se sanovan, olet liian myöhään tullut sitä ihailemaan. Kokonainen vuosi ja raskaan talven lumi ovat nyt välillämme, ennenkuin taas voit tavoitella minua, ja silloin käy taas samalla lailla.
Oikeana kesäkuun päivänä istuin sitten rautatievaunussa ja kiisin kohti metsämaita. Tie, joka johti tuntemattomiin seutuihin, kulki leveän ja valkeavaahtisena vyöryvän joen ylitse, ja laaja sininen avaruus, jonka kepeä, raikas ilma ympäröi minua, tuntui niin suurelta ja ihmeellisen uneksuvalta. Äkkiä säpsähdin hämmästyksestä ja katselin valveutunein silmin ympärilleni. Olin saavuttanut pakenevan kevään.
Pilvenpehmoisina varjostivat koivu- ja haapaviidakot notkelmien hentoa vihreyttä joen kimmeltävän sinen reunoilla, havumetsän vielä jähmetyksissä olevan tummuuden alapuolella. Aineellisuus näytti niistä haihtuneen, mutta ne voivat vieläkin välkkyä ja loistaa matalassa auringonpaisteessa, joka niitä kannatti säteillään, sekä levittää illan viileyteen voimakasta, hienoa tuoksuaan. Vuodenvanhan ruskean lehtikerroksen lomista pilkotti kukkia, joita en ollut vielä ehtinyt poimia enkä omistaa. Oli kuin olisi vasta kuolleen, ikävöiden kaivatun henkilön haamu ilmestynyt rakkaittensa piiriin, missä hänen muistonsa oli alkanut vaihtua, ruveten säteilemään iäksi kadotetun runollisuutta, ja nyt seisonut edessämme valoisasti hymyillen ja hiljaa kuiskannut: Katsokaa, tässä olen. Tällainen on olemukseni, jota en voinut koskaan antaa teille kokonaisena. Katsokaa minua, mutta älkää minuun koskeko!
Todellisuudessaan vielä haaveentapaisena kuin entisyys, väliin kuluvaan aikaan vaipuvana, väliin pakottavassa rauhattomuudessaan eteenpäin lentävänä, sellaisena löysin ja käsitin kevään.
Aurinko meni mailleen, mutta pimeys ei saapunut yön keralla. Minua kuljetettiin hiljaisten järvien rantamitse, missä äkkijyrkät reunat laskivat lehtipuitten latvoista muodostetun seppeleen seppeleelle; ne tuoksuivat vielä kuten äskenkin, mutta loiste oli sammunut. Kalpea valo vain loisti tuhansin vivahduksin, ja pari alhaalla tuikkivaa tähteä paloi väristen vavahtelevilla oksilla. Ei kuulunut muuta kuin junan vyöryvä jyminä ja taaksemme jäävä kaiku ja silloin tällöin laulurastas, joka säikähtäen vaikeni kesken liverryksen.
Mahdotonta oli uskoa tätä kaikkea todelliseksi; maa lepäsi oikoisena ja sidottuna, jäykän profeetallisen innoituksen valtaamana kuunnellen sisintään ja tuijottaen taivaan valkeansiniseen avaruuteen. Oli kuin ei se koskaan voisi herätä lumouksestaan, ja oli toivotonta vaikka houkuttelevaa arvailla sen arvoituksia ja salaisuuksia.
Matka päättyi, ja minut tuuditti uneen näkymättömän kosken kohina, kumea pauhu, jonka alkuperästä ei voinut saada selkoa, sillä siihen tuntui sisältyvän kaikki tuo, mikä oli outoa ja viileää, kasteisen harmaata ja raikasta.
Kun heräsin, katosivat öiset vaikutelmat tutustuessani koskeen ja nähdessäni, kuinka iloisen hurjan ja huolettoman leikin aiheuttama oli sen kohina. Kevät, jonka olin saavuttanut, ympäröi minua selvällä päivälläkin, samoinkuin uusi vieras seutukin, johon minun nyt oli tutustuminen.