VAIMO. Pitää. Anna heidän tulla sanomaan hyvää yötä.
Heitä on kaksi, seitsenvuotias tyttö ja kolmen- neljänvuotias poika. He juoksevat iloisesti sisään, mutta tyttö muuttaa heti ilmeensä äidin mukaiseksi ja painautuu lujasti syliin suudellessaan:
Hyvää yötä, pikku äiti! Me riisumme niin nopeasti päältämme. Äidin ei tarvitse huutaa.
VAIMO (hajamielisesti). Niin, tehkää niin.
Hän nostaa pojan ylös, mutta kääntää vastahakoisena katseensa pois hänen nauravista kasvoistaan ja on vähällä unohtaa hänet. Poika riippuu siinä avutonna ja surullisena pienessä surupuvussaan. Silloin äiti sulkee hänet kiivaasti syliinsä ja laskee alas. Hän jää seisomaan ihmeissään, suruissaan ja vaieten.
No, nyt se on tehty. (Kärsimättömänä.) Olettehan jo sanoneet hyvää yötä.
TYTTÖ. "Nuku hyvin" myöskin!
VAIMO (vieraasti). Kiitos, kiitos! Minä koetan. No joko olette valmiit?
TYTTÖ. Äiti ei nytkään sano "nuku hyvin" eikä "näe unta minusta". Äiti ei sano enää koskaan niin, ennenkuin muistutan, ja silloin se ei enää tunnu hyvälle. Silloin en tiedä mistä uneksisin. Sano nyt kuitenkin niin!
VAIMO (vapisevalla äänellä). Ei, nyt sinun täytyy nähdä unta toisesta. Älä unohda isää! Ajattele häntä uneen mennessäsi, niin hän ehkä tulee! Silloin uneksi minutkin joukkoon! (Hänen ilmeensä vaihtuu innokkaan odottavaksi. Silmät loistavat.) Voi sattua hyvinkin, että tulemme molemmat. Oi kuinka siitä ilostuisin! Sitten saat minulle kertoa kaiken herättyäsi. (Tullen taas surulliseksi.) Näetkös, minä en voi koskaan… Ei edes sitä. Oi, nuku oikein hyvin! (Kääntyy poispäin.)