Alhaalla vihellettiin terävästi pilliin lintujen pelottamiseksi. Sitä ei tarvittu, taas ne nousivat päivää etsien.
Ne nousivat epätoivoisin, nopein lyönnein suoraan ylöspäin; ilma kävi niille liian keveäksi, mutta ne löivät sitä siivillään ja se kannatti. Ne kävivät pieniksi kuin pisteet, mutta Miniasta tuntui, että hän oli mukana ja näki niiden sokeiden päitten kurottuvan aurinkoon päin. Hän tunsi elämänsä riippuvan näistä hennoista olennoista. Ne kantoivat hänen unelmaansa, joka seurasi häntä kuvina, joita oli mahdoton enää saavuttaa, mutta joiden sisällön hän käsitti riemun ja levottomuuden vaiheilla. Yhä eteenpäin, ei menettää toivoaan, silloin saavuttaa — hän ei tiennyt mitä — onnen, tulen, jotain äärettömän suurta. Hän oli yli voimiensa väsynyt; hänen polviltaan oli taakka vyörynyt sydämelle uhaten painollaan tukahduttaa sen sykinnän. Hän ei jaksanut siirtää sitä pois, hän ei tiennyt, oliko siinä iloa vai surua; käsi tapaili sitä voimatonna.
Kaikui taas huuto, nyt se tuntui vihlovalta, ja hän käsitti, että se oli julmaa. Nuo kaksi pistettä korkeudessa pysähtyivät keskellä tietään, hapuilivat vähän ja putosivat, putosivat huimaa vauhtia kuin kuolleet kappaleet. Niiden oli käynyt kuten tavallisesti, nyt hän muisti leikin lopun. Ne olivat nousseet niin korkealle ja ponnistaneet niin voimiaan päästäkseen pelottavasta pimeydestä, että ne tukehtuivat ja putosivat kuolevina maahan. Miniakin kaatui taaksepäin silmät yhtä sokeina kuin niiden, jähmettyneessä, kummallisessa avonaisuudessaan, hän vaipui vielä suurempaan syvyyteen. Ei kukaan huomannut hänen pyörtymistään, ja se sai viedä hänet niin syvälle, ettei ihmiskäsi olisi kyennyt häntä enää siitä nostamaan, vaikka olisi koettanutkin.
Tasangolla oleva joukkue jäi vielä paikalleen jatkamaan leikkiä uusilla uhreilla. Palatessaan takaisin he löysivät naisen tien viereltä makaamassa lapsi sylissä. Nainen oli jo kylmä eikä enää autettavissa, eikä siinä ollut mitään ihmettelemistä tällaisena ruton, paon ja sekasorron aikana. Lapsi oli sokea, sen he jättivät jonkun huostaan kasvatettavaksi elämää varten.
LAODAMIA.
Herran työhuone kirjoituspöytineen, kirjahyllyineen, lepotuoleineen, sohvineen, kaikki jokseenkin yksinkertaista. Seinillä taideteosten valokuvia puitteissa, sohvan yläpuolella gravyyri, Böcklinin "Kuoleman saari".
Molemmista oikealla olevista ikkunoista virtaa huoneeseen keväinen hämärä heikon lyhdynvalon kirkastamana. Sillä puolella on istutuksia, mutta puita ei näy, sillä ollaan muutaman kerroksen korkeudessa. Ilmassa ikäänkuin leijuu kosteasta, epätasaisesta maasta uhovia usva-harsoja ja -nauhoja. Ne käyvät sinisiksi ja punasinerviksi läntisen taivaan kullanpunertavassa valossa.
Huoneesta johtaa ovia kahteen suuntaan, perältä saliin, vasemmalta etehiseen. Jälkimäisen vieressä on vaatekomeroon johtava ovi.
Vaimo tulee huoneeseen salista, missä kaikuu lasten ääniä hillityn iloisesti. Hän sulkee oven nopeasti, hermostuneesti, mutta malttaa mielensä ja avaa sen uudelleen. Hän on puettu mustiin, suruharsoon, on kalpea, itkettynyt ja pitää huuliaan yhteenpuristettuina estääkseen niitä vapisemasta. Hän katselee ympärilleen sydämellisen lämpimästi ja hyväilevästi, mutta värähtää kohta tyhjyyden tuottamasta tunteesta. Kulkee nopeasti edestakaisin puristaen toisella kädellä toista.
PALVELUSTYTTÖ (ovella). Pitääkö niiden mennä nyt nukkumaan, rouva? Kello löi juuri.